Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 22:00  
 Taustamusiikkia


Kotisatama - kristillisen kasvun portaali.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Tieni Herran luo

Olen 24-vuotias nainen. Uskoon tulin vuonna 2005 loppuvuodesta. Haluankin kertoa juuri Sinulle, kuinka olen saanut löytää Jeesuksen elämääni - Mahtavimman Turvapaikan kaikista ei vain tämän, vaan myös tulevan elämän ajaksi. Pyydänkin, että pysähdyt hetkeksi miettimään kuinka ihmeellistä on, että Hän takaa minulle – ja myös Sinulle, jos haluat – paikan luonaan Taivaassa ikuisen kadotuksen sijaan.

Olen ihan tavallisesta työläiskodista, jossa olosuhteet ovat olleet varsin tavanomaiset ja tasapainoiset. Minulla on kuitenkin harvinainen synnynnäinen sairaus, jonka ”sivutuotteena” on perussairauteeni liittyen muitakin sairauksia. Lapsuudestani asti olen ollut terveydeltäni heikko ja elämäni on ollut enemmän kuin kerran ns. ”hiuskarvan varassa”. Tai onneksi ei hiuskarvan, vaan Herran, joka on jo silloinkin katsonut puoleeni ja vienyt suunnitelmaansa kohdallani eteenpäin, vaikka en ole siitä vielä silloin ollut tietoinen.

Sairauteni vuoksi olin koulukiusattuna 10 vuotta ja se jätti kyllä jälkensä itsetuntooni ja mielenterveyteeni. Masennukseen sairastuin ensimmäisen kerran 14-15-vuotiaana. Koulusta tullessani en muistanut menneestä koulupäivästä juuri mitään. Läksyjen teon jälkeen saatoin istua loppuillan yksin omassa huoneessani pimeässä valot sammutettuina Helluntaiseurakunnasta ostettua rukouskynttilää poltellen ja murehtien. Olin joskus ala-asteikäisenä lapsena käynyt Helluntaiseurakunnan pyhäkoulussa ja muissa tilaisuuksissa. Masentuneena murrosikäisenä yritin joskus lukea Raamattuakin avaamalla sen jostain kohti, mutta en ymmärtänyt lukemaani. Kaipasin siis jo jollain tavalla Herran puoleen, mutta en vain tiennyt oikeaa kanavaa kaipaukseni täyttämiseksi!

Peruskoulun jälkeen kävin ns. kymppiluokan, koska en ensimmäisellä kerralla yhteishaussa tullut hyväksytyksi mihinkään oppilaitokseen. Se aika oli ainakin koulukiusaamisen kannalta peruskoulun jatketta, joskin masennukseni oli kesän aikana vähitellen haihtunut. Pelko sosiaalisissa tilanteissa sen sijaan ei. Jännitin, pelkäsinkin ja murrosikäisenä muokkasin itselleni hurjan näköisen ulkokuoren. (Pukeutuminen ja meikki). Kuvittelin, että kaikki pilkka sattuisi minuun vähemmän, jos olen koulupäivien aikana joku muu kuin oma itseni. Itse asiassa halusin olla joku muu, koska omana itsenäni oli niin kivuliaan rikkinäistä olla. Kymppiluokalla sairastuin äkillisesti mahan alueella olevaan kasvaimeen, johon olin kuolla. Olin tuolloin 16-vuotias. Minut vietiin perjantaiyönä helikopterilla kotikaupungistani lähimpään kaupunkiin, jossa on yliopistollinen sairaala. Minulla oli valtavia kipuja. Viikonlopun aikaan minua ei heti kuitenkaan leikattu, vaan odottelin maanantaita. Sinä viikonloppuna Jeesus tuli ja esitti selkeän kutsun. En osaa edes sanoin kuvailla miten kovista fyysistä kivuista kärsin sillä hetkellä. Ainakin äitini oli sänkyni vieressä, itse en pystynyt ollenkaan liikkumaan. Yhtäkkiä huomasin makaavani pimeässä huoneessa, jossa on oviaukko – ei ovea. (Tosiasiassa sairaalan huone oli normaalisti valaistu). Oviaukosta sivulle lähtee käytävä, jonka päästä tulvii valtavan kirkas valo suoraan silmiini. Ihmettelen mielessäni: ”Mitä tämä oikein on?” Yritän selvittää asiaa pyrkimällä avaamaan silmäni, mutta mitä enemmän yritän avata silmiäni, sitä enemmän minun on painettava niitä kiinni. Niin kirkas on tuo ihmeellinen valo! (Uskon, että tuolla hetkellä sielustani käytiin kovaa taistelua). Sitten alan kuulla koiran haukuntaa. Kysyn äidiltäni: ”Onko täällä koiria? Minä kuulen koiran haukuntaa.” Äiti vastaa: ”Tämä on sairaala, ei täällä mitään koiria ole.” Kuulen kuitenkin edelleen koiran haukunnan ja haukku on tuttu. Se on muutamaa kuukautta aiemmin sairauden vuoksi lopetetun koiramme ääni. Kuulen myös koiran iloiset askeleet kuinka se juoksee, käy oviaukossa pyörähtämässä, heiluttaa iloisesti häntäänsä ja haukahtelee. Juoksee sitten takaisin kohti kirkasta valoa. Tämä ei ollut mikään uni, koska olin koko ajan täydessä ymmärryksessä. Sen puolesta todistaa myös se seikka, että puhuin äitini kanssa samalla, kun näin kaiken tämän. Pyysin myös äitiä välillä kohentamaan asentoani, laittamaan tyynyä paremmin, jne. Puhuin näistä tapahtumista äitini kanssa ihan muutama päivä sitten ja kerroin näkemästäni hänellekin. (Vasta nyt monen vuoden jälkeen). Hänkin muistaa sairaalassa käymämme keskustelut. Ymmärryksen tilassa olemiseni puolesta puhuu myös se, että koin koko ajan valtavat kivut. Tervehdyin ja näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että puolestani rukoiltiin tuolloin valtavasti. Varsinkin uskovainen tätini vei asiani rukoiltavaksi varmaan moniinkin eri seurakuntiin. Jeesus siis voitti jo tuolloin kohdallani käydyn taistelun, vaikka en vielä ollut tehnyt varsinaista uskonratkaisuani. Hän on voittanut taistelun kuolemaa vastaan Golgatan keskimmäisellä ristillä jo 2000 vuotta sitten!

Valitettavasti minä olen sen verran kovakalloinen tyyppi, etten ihan heti ymmärtänyt tehdä oikeaa ratkaisua. Vielä kuusi vuotta juoksentelin maailmassa, enkä mielestäni ollut suurikaan syntinen. Olin mielestäni ns. ”kunnonihminen,” koska en tupakoinut, harrastanut minkäänlaisia suhteita vastakkaiseen sukupuoleen ja alkoholikin jäi kohdaltani vain muutamaan pullolliseen siideriä, koska olin päättänyt olla absolutisti. Tosiasiassa olin kuitenkin valtava syntinen. Murruin ja tajusin asian vasta, kun 22-vuotiaana syksyllä 2005 sairastuin vakavaan masennukseen. Koin valtavia pelkotiloja erääseen elämäntilanteeseeni silloin liittyneen asian tiimoilta. Kerran pelkokohtaus sai minut tärisemään ja tuntemaan vilua kuin kuumeessa ollessa, vaikka minulla ei ollut kuumetta. Sekin tuntui pelottavalta. Rukoilinkin välillä. Rukoilin myös jo kesällä 2005 ennen varsinaista toista masennukseen sairastumistani. Jo silloin rukoilin joskus polvillani ja saatoin sanoa: ”Jeesuksen nimessä,” vaikka en tuolloin ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdäkin enkä ymmärtänyt sen merkitystä. Joskus marras-joulukuun vaihteen tienoilla olin todella syvästi masentunut ja aloin hakeutua uskovan tätini seuraan. Olemme toki aina olleet läheisiä, mutta nyt aloin kysellä häneltä Jumalasta ja syntien anteeksiantamuksesta. Minulla oli aiemmin ollut todella ankara jumalakuva ja pelkäsin koko ajan rangaistusta. Tätini kertoi minulle Jeesuksesta ja ristintyöstä. Kyselin häneltä monena iltana. Hän varmaan rukoili puolestani. Onneksi hän vanhempana kristittynä huomasi, että olin selvästi herätyksessä! Eräänä iltana tullessamme sauvakävelylenkiltä (sillä sen varjolla pyysin tätiä aina lähtemään kanssani, jotta saisin kysellä hengellisistä asioista) hänen kotiinsa istuimme makuuhuoneen sängyllä, ja hän kysyi haluaisinko antaa elämäni Jeesukselle. Vastasin, että haluan. Sitten hän vielä rukoili puolestani. Omat tuntemukseni vielä sillä hetkellä olivat pelon sekaisia. Ajattelin, että jos tästä vaan on apua… Pikkuhiljaa omissa rukoushetkissäni sain kokea, että kyllä on apua. Sain kokea halun antaa anteeksi koulukiusaajilleni. Tuo anteeksiantamattomuuden aiheuttama vihan taakka oli painanut vuosikausia kuin iso kivi sydämeni päällä. Nyt kivi vierähti pois ja se paikka vapautui Jeesukselle. Muistaakseni joitakin viikkoja harjoitettuani pienimuotoista rukouselämää yhteistyössä Herran kanssa sain alkaa kokea myös Pyhän Hengen läsnäoloa. Ja kuinka ihanaa on sen jälkeen ollut myös saada kielillä puhumisen armolahja näin kaksi vuotta uskoontulon jälkeen! Myös masennukseni lähti pikkuhiljaa paranemaan ja mielialalääkkeetkin pystyin jättämään pois jo kevään 2006 lopulla. (Minun ei tarvinnut käyttää niitä kuin muutama kuukausi!) Kiitos Herralle, että on parantanut minulta sairauksia ja ennen kaikkea pelastanut minut hukkumasta synteihini! Ilman Jumalan apua en tiedä olisinko enää edes elossa. Jos masennukseni olisi saanut jatkua yhtään pidempään olisin saattanut yrittää tehdä jotain itselleni. Onneksi Herra tuli hätiin juuri oikealla hetkellä!

Toivottavasti sinä et ole yhtä itsepäinen kuin minä ja odota montaa kutsua. Paras hetki tehdä oikea ratkaisu – tulla uskoon - on juuri nyt. Siunausta!

- Hanna -


Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy