Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 21:56  
 Taustamusiikkia


Kristillinen portaali.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Haluatko miljonääriksi?

Tunsin että minulla oli kaikki ja onnistuin kaikessa mitä tein. Todellisuudessa minulla ei ollut mitään ja törmäsin aina lopulta epäonnistumiseen.

Haluatko miljonääriksi?

Pienenä kuuntelin äidin tarinoita kodista taivaassa, paikasta missä sudet ja lampaat ovat samalla laitumella. Ihmettelin mielessäni että miten voi olla, eikö ne sudet raatele ne lampaat? Kysyin äidiltä mitä tarvitsee että pääsee taivaan kotiin. Äiti vastasi että sinne pääsee kun antaa elämänsä Jeesukselle. Siinä olin, noin kahdeksan vuoden ikäisenä ja tokaisin "Jeesus annan elämäni sulle".  Tuo hetki lapsuudesta on jäänyt jotenkin mieleen. Se tuntui niin helpolta sanoa, miettimättä mitään sen enempää. Nuo sanat eivät tuolloin aiheuttanut järisyttävää muutosta jonka olisin huomannut, olinhan vain iloinen lapsi, mutta kuten jokaisella rukouksella, on niilläkin osansa minun kertomuksessani. Seuraavassa kerron siitä, miten Jeesus seurasi minua vaikka menin kuinka kauas karkuun ja toisaalta siitä kuinka kovapäisesti yritin täyttää sitä tuntematonta tyhjiötä mikä elämässäni oli.

Vietin koko nuoruuteni urheilun parissa. Pärjäsin hyvin, voitin mestaruuksia yleisurheilussa ja kunnianhimo kasvoi jokaisen voiton myötä. Tuntui hyvältä kun liikunnanopettaja koulussa sanoi että ”Jukka sä olet kunnianhimoinen, sulla on kova voittamisen halu”. Niin olikin. Talvisin pelasin jääkiekkoa menestyin myös siinä, petyin pahasti kun en päässyt nuorten maajoukkueeseen vaikka se kävi niin lähellä. Siinä kariutui osa unelmaa olla jääkiekkoileva ammattilainen, johon kaikki tuolloin viittasivat ja sitä halusinkin kovasti. Ajan myötä kiekkoilu vei kaiken aikani ja hauskuus oli kadonnut, en halunnut jatkaa. Tietokoneet olivat toinen kova kiinnostuksen aihe. Tein koneilla musiikkia ja grafiikkaa ja onnistuin tekemään näistä harrastuksistani työn jo 17-vuotiaana kun pääsin työsuhteeseen nettisuunnittelijaksi. Koulun ohessa aloin siis tienata ikäisekseni ihan mukavasti rahaa. Jeesus oli minulle melko tuntematon, rukoilin kyllä silloin tällöin mutta enemmänkin rukoukset olivat "heittoja" ylöspäin.

Rakastuin kauniiseen tyttöön ollessani 18-vuotias. Tuntui ihanalta kun koulun kaunein tyttö oli juuri minun tyttöystäväni. Viikkoa ennen armeijaan lähtöä kaikki muuttui. Tyttöystäväni oli autokolarissa ja joutui teho-osastolle vakavista vammoista johtuen. Koomasta herättyään selvisi että hän oli menettänyt muistinsa parin vuoden ajalta eikä muistanut minua. Vietin viikon yötä päivää hänen vierellään juurikaan nukkumatta. Meni kauan ennen kuin hän tunnisti minut. Morfiinin ansiosta hän sai vahvoja hallusinaatioita ja oli aivan sekaisin. Tuo viikko oli minulle pitkään kuin musta aukko. Itkin paljon ja olin heikko. Tuntui että näen painajaista, ettei tällaista voi tapahtua oikeasti. Kun ajoin autolla sairaalasta kotiin ensimmäisen kerran, niin tunsin vastaantulevien rekkojen valot melko kutsuvina. Siinä olisi helppo keino lopettaa tämä painajainen, hän ei muista minua joten se ei lisäisi hänen tuskaansa. Itkin koko matkan ja pysyttelin kuitenkin omalla kaistallani. Kotiin päästessäni äiti rukoili puolestani, enkä voinut kuin itkeä. Tyttöystäväni jäi sairaalaan kun astuin palvelukseen. Armeijan alku tyhjensi pääni ja tunsin muuttuvani aivan kylmäksi. En halunnut näyttää heikkouttani armeijassa, koska tavoitteeni siellä olivat korkealla. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin olla kova ja unohtaa kaikki mitä elämässäni oli armeijan ulkopuolella.

Lomien aikana yritimme tehdä tuttavuutta tyttöystäväni kanssa ja saada kiinni seurustelusta, mutta tajusin ettei se tule toimimaan. Tiesin olevani avuksi hänen toipumisessa ja jatkoin tapailua niin pitkään kuin pystyin. Tunsin mieleni järkkyvän ja noin kahdeksan kuukauden jälkeen, kun tyttöystäväni oli toipunut tapahtuneesta sain rohkeutta päättää seurustelun. Päätöksen jälkeen tunsin oloni sekavaksi mutta helpottuneeksi. Suoritin asepalveluksen loppuun ja kotiuduin reservin upseerina.

Armeijan jälkeen 2001 aloitin suoraan työt. Pääsin töihin nuoreen, kasvavaan IT-alan firmaan ja tuntui että nyt se elämä alkaa. Tunsin että takanani on iso läksy elämän heikkoudesta ja nyt on aika nauttia. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Usko oli tuolloinkin aika pienessä sivuroolissa elämässäni, rukoilin silloin tällöin heitellen jotain pyyntöjä ylöspäin. Tienasin tuolloin jälleen melko mukavasti nuoreksi mieheksi ja yökerhoelämä kuului vahvasti elämään. Baarissa käytiin kavereiden kanssa 2-3 kertaa viikossa ja lujaa meni. Tapasin tytön, jonka kanssa vietin aikaa yhdessä kavereina ja ajan myötä rakastuin. Baarittelut jäivät tyttöön tutustumisen myötä. Kahden vuoden seurustelun jälkeen kosin ja päätimme viettää häitä samana kesänä.

Olin tuolloin 23-vuotias. Olin tähän mennessä päässyt firmaan osakkaaksi, iso menestys oli aivan kulman takana ja olin menossa naimisiin. Elämä oli raiteillaan. Toimistolla kisailtiin kenellä oli kallein puku ja päivän päätteeksi katseltiin netistä minkälaisen auton kukin hankkii kun pian sijoittajien myötä jokainen meistä olisi miljonääri. Paistattelimme alan lehdissä ja telkkarin uutisissakin kerrottiin firmamme hittituotteesta, olimme nuoria miehiä joiden ennustettiin tekevän pian paljon rahaa. Pääsinkin tuolloin tekemisiin isojen rahojen kanssa, mutta silti aina kun kauppa oli lyöty lukkoon ja sain tehtyä firmalle rahaa, tunsin tyhjyyttä. Mitä isompi kauppa oli kyseessä, sitä suurempi tyhjyys oli sen jälkeen. Tajusin tuolloin, että ei mikään kauppa, ihan sama kuinka isosta rahasta olisi kyse täyttäisi tyhjiötä joka minussa on. Se tyhjiö kasvoi koko ajan. Muistelin miten äitini oli sanonut minulle nuorempana, että niin kauan ihminen on levoton kunnes hän löytää todellisen rauhan löytämällä Jeesuksen elämäänsä. Ajatus ei silloin oikein uponnut minuun, olihan niin paljon muitakin asioita olemassa. Ajattelin kuitenkin nyt, että voisiko siinä olla perää, enhän ollut sitä löytänyt urheilusta tai bisneksestäkään vaikka olin kovasti yrittänyt.

En kuulunut mihinkään seurakuntaan tai kirkkoon ja ennen häitä kävin aikuisrippikoulun, jonka kahdenkeskisissä tapaamisissa seurakuntapastorin kanssa oli tarkoitus keskustella uskosta ja raamatun sisällöstä. En osannut sanoa mitään, kuuntelin vain. Tuntui oudolta. Asia oli kiinnostavaa, mutta tuntui kuin olisin ollut kykenemätön puhumaan. Sain myös raamatun. Aloin lukemaan sitä silloin tällöin. Aloitin lukemisen alusta, päätin lukea Raamatun kannesta kanteen. En päässyt pitkälle Vanhaa Testamenttia kun huomasin etten ymmärrä juuri mitään, oli vain pitkiä sukuluetteloja ja outoja nimiä ja ohjeita. Seurakuntapastorini sanoi että hänelle raamattu on aarrearkku, josta hän tykkää valita satunnaisesti kohtia etenkin uudesta testamentista ja lukea niitä. Päätin kokeilla. Homma muuttui mielekkäämmäksi ja pikkuhiljaa tajusin, että vaikka olin koko ikäni kuvitellut uskovani ja luulleeni että en ollut matkalla kadotukseen, niin en tuntenut Jeesusta yhtään. Tulin surulliseksi, mutta sain lohtua raamatusta, joka kutsui minua lukemaan yhä uudestaan. Aloin tuolloin rukoilla että pelastuisin. Etsin netistä sivustoja joissa kerrottiin Jeesuksen henkilökohtaisesta löytämisestä, halusin tietää mitä siihen tarvitaan. Löysinkin apua monien seurakuntien sivuilta. Pyysin että Jumala ohjaisi elämääni siten, että voisin tehdä työtä jolla olisi tarkoitus, työtä jota Jumala arvostaisi. Vähitellen uskalsin pyytää Jumalalta että hän antaisi ihan mitä vaan, muistan pyytäneeni "täyslaidallista", että olen valmis ja halukas vastaanottamaan mitä ikinä minua varten on varattuna, eihän minulla olisi täällä muutoin mitään virkaa. Ensimmäinen aalto tuli, ja se melkein hukutti minut. Sain sen täyslaidallisen mitä pyysin.

Haaveet miljonäärin elämästä karisivat kun sijoittajat vetäytyivät ja firmamme ajautui vaikeuksiin. Minulla oli palkat usealta kuukaudelta saamatta ja tilanne oli taloudellisesti melko kestämätön, paloin loppuun töiden kanssa enkä kyennyt enää työskentelemään. Pidin neljän kuukauden loman, jonka aikana päätin irtautua yrityksestä heti häiden jälkeen. Häiden jälkeen irtisanouduin ja seuraavana päivänä perustin oman firman, sillä halusin edelleen tehdä työtä josta nautin, enkä tehnyt sitä enää rahan takia. Taloudellisesti oli tiukkaa, oli pakko opetella tulemaan toimeen kuukausi sillä mitä ennen tienasin viikossa.

Avioliittoa oli takana puolisen vuotta kun vaimoni oli lähdössä ulkomaille muutamaksi kuukaudeksi töihin. Ennen lähtöään hän kertoi ettei usko avioliittoomme ja halusi eron vireille ennen lähtöään. Tieto tuli kuin salaman isku, mitään selkeää syytä eron harkintaan ei ollut ja sirpaloiduin täysin. Yhteiseen elämään luottaen rakennetut toiveet tulevaisuudesta olivat poissa ennen kuin ehdin edes tajuamaan. Kaikki luisui käsistäni. Olin taas kriisissä joka koetteli mieltäni. Kävin läpi täydellistä elämän inventaariota ja noin puolen vuoden ajan itkin iltaisin itseäni uneen. Tuona aikana velloin ajatuksieni kanssa pimeydessä ja selkeyttä ajatuksiini sain vain rukoilemalla. Ihmettelin etten katkeroitunut Jumalaa kohtaan, vaan rukoilin edelleen, luottaen siihen että myös tämän kokeminen kuuluu elämääni, syystä jota en ehkä vielä ymmärrä. Olin sekaisin ja ihmettelin että miksi Jumala vastaa minulle näin, kohtaan onnettomuutta vaikka pyydän turvaa.

Olin tuolloin 24-vuotias. Sen hetkisistä tunteistani kertoo sittemmin löytämäni kirjoitus, jonka kirjoitin kun avioeroprosessi oli käynnissä. Kirjoitin tekstiä ajatellen että jos joudun menemään psykiatrin juttusille, niin voin antaa tuon tekstin luettavaksi jotta hän tietää mitä tunnen. Tässä ote tekstistä:

"Salamanisku minuun, se poltti sisimpääni ja liekit kytevät vieläkin sisälläni. Kun pääsen jaloilleni niin tuli polttaa kaiken tuhkaksi, kerta toisensa jälkeen. Olenko vahvempi jokaisen polton jälkeen, sammuvatko liekit jotta joskus tunnen olevani taas ehjä, en todellakaan tiedä. Missä on rajani, kuinka kauan tätä kestää, taivunko ennekuin rajani tulee vastaan? Tunnen itseni ulkopuoliseksi. Ihmissuhteista en ole saanut kuin  arpia, ja viimeisin, avioliitto jonka oli tarkoitus olla ainutkertainen  ja ikuinen, nylkee minua elävältä. Kuinka monta iskua kestän ja minkälainen ihminen minusta loppujen lopuksi tulee kokemuksien kautta, vahva ja tasapainoinen vai rappeutunut ja katkera. Mitä enemmän yritän korjata elämääni ja pitää itseäni koossa
väkisin, niin sitä enemmän hajoan palasiksi.
"

Viimeisessä lauseessa on avain minun henkilökohtaiseen pelastumiseeni ja muutokseen elämässäni. Olin tähän asti yrittänyt itse rakentaa kaikkea, mikä on hyvää ihmisten silmissä ja pyrkinyt ennen kaikkea menestymään. Yritykseni toimia oman elämäni herrana, hallita ja rakentaa paikkaani maailmassa olivat kääntyneet minua vastaan. Tuolloin oli melkoisen nöyrtymisen paikka, ja omasta kovapäisyydestäni johtuen nöyrryin vasta nyt.

Aloitin tuona syksynä opiskelut yliopistossa, vielä kun avioeroprosessi oli käynnissä. Vietin syksyn normaalia opiskelijaelämää, asuin kämppäkaverin kanssa ja arkeen kuului juhlintaa opiskelijatovereiden kanssa, mutta en saanut siitä enää paljoakaan irti. Se ei edistänyt toipumistani vaan teki siitä vaikeampaa. Avioero koitti virallisesti vuoden vaihteessa. Kulunut vuosi oli tehnyt vaimostani ja minusta ihmisraunioita, molemmat olivat väsyneitä tekemään yhtään mitään, edes riitelemään saati sopimaan asiasta. En halunnut allekirjoittaa erohakemusta, koska en ollut mennyt naimisiin luovuttaakseni vastamäessä. En halunnut viedä asiaa käräjillekään ja ero astui voimaan vaimoni hakemuksesta Joulukuussa ja virallinen ero astui voimaan uudenvuoden jälkeen.

Rukoilin ettei Jumala hylkäisi minua, että hän saa tehdä elämäni kanssa niin kuin hyväksi näkee. Kaverini sanoi minulle pari ratkaisevaa sanaa tuolloin, hän sanoi "kun sinä olet heikko, niin Jumala on sinussa vahva". Halusin olla vahva Jumalan kanssa, ja nyt johdatuksen pyytäminen oli helpompaa, koska tunsin että "minusta" ei ollut mitään jäljellä, ensimmäinen aalto oli vienyt kaiken mitä minussa oli. Olin tyhjä ja auki revitty, mutta en siltikään katkera Herraa kohtaan, olinhan itse pyytänyt täyslaidallista ja nyt sen saanut. Tuntui että minusta oli poissa kuollut kuori, joka pitikin poistaa, kaikki elämääni rakentamani "turvakaiteet" olivat poissa, olin tyhjä aihio. Ajattelin että otan vastaan mitä Herra antaa ja kaikki viittasi siihen että kohdallani se tarkoittaa matkaa ilman toista ihmistä. Olinhan "leimattu" avioerolla, eikä kukaan minua enää haluaisikaan. Löysin ilon ja itkun aiheita raamatusta ja halusin oppia lisää. Tunsin miten Raamattu "kutsui" minua lukemaan, joskus halusin lähteä luennoilta kotiin vain lukemaan sitä. Sain lohtua raamatusta, erityisesti Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä jossa meitä kehotetaan iloitsemaan kärsimyksistä:

"Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy."

Elämäni oli muuttunut joka suhteessa. En työskennellyt tai opiskellut enää rahan takia ja materialistinen minä, joka joskus oli näytellyt suurtakin roolia oli kovaa vauhtia kuolemassa. Olin kiitollinen ettei miljoonat aikanaan osuneet kohdalleni. Kuitenkin menin vielä jossain välivedessä. Rukous vahvisti minua ja antoi rauhallisen olon, mutta silti erottelin uskon ja oman elämäni eri lokeroihin, ja kuten arvata saattaa unohdin uskon useasti. Kun palasin raamatun ääreen tuntui oloni hyvältä ja pian taas unohdin. Aloin tympääntyä siihen että heittelehdin laidalta toiselle. Raamatun kylväjävertaus Matteuksen Evankeliumin 13 luvussa sai minut itkemään tuolloin aina kun sen luin. Olin se jyvä, joka tippui ohdakkeisiin. Kylväjävertauksen selityksessä kylvö ohdakkeisiin tarkoittaa ihmistä, joka kuulee sanan mutta jossa sana ei tuota satoa, koska tämän maailman huolet ja rikkauden viettelys tukahduttavat sen. Se oli todella vaikeaa päästä yli, tunsin olevani epäkelpo pelastumaan ja se sai minut surulliseksi. Näin kävi uudelleen ja uudelleen. Hain ja sain turvaa raamatusta ja rukouksesta, mutta silti unohdin taas pian kaiken. Olin tuhlaajapoika, joka tuhlasi isältä saamansa omaisuuden ja tuli surkeana takaisin. Olin vielä pahempikin, lähdin pois ja palasin useaan kertaan. Väsyin ja vihastuin, enkä enää halunnut olla jyvä ohdakkeissa, en halunnut olla sitä rikkaviljaa joka eräänä tulevana päivänä kootaan kimpuiksi ja poltetaan. Halusin olla vehnää joka korjataan Jumalan aittaan. Halusin pelastua, koko ajan enemmän. Sain lohtua raamatusta, tuhlaajapojan isä otti poikansa maailmalta iloiten takaisin ja järjesti tälle pidot. Jumalan armo meitä kohtaan on käsittämättömän suuri.

Samana keväänä tutustuin yliopistolla erääseen tyttöön, mutta en uskaltanut ajatella seurustelua koska enhän eronneena kelpaisi enää kenellekään. Kerroin tytölle taustaani ja hän ymmärsi. Tuntui hyvältä kun hän ei hylännytkään minua taustani takia, vaan oli halusi olla seurassani ja oppia tuntemaan minut sellaisena kuin olin. Tämä tyttö on ollut avain moneen asiaan. Pitkämielisenä hän on auttanut minua parantamaan arpeni, mutta vielä tärkeämpänä hän on myös avannut suuni puhumaan uskosta. Hän näki raamatun huoneessani ja puhuimme siitä ohimennen. Eräänä päivänä olin lähdössä kotiin hänen luotaan, kun aloimme puhumaan uskoon liittyvistä asioista. Olimme tunteneet toisemme jo kahdeksan kuukautta, mutta nyt vasta puhuimme uskosta ensimmäistä kertaa. En ollut aiemmin uskaltanut puhua asiasta, koska jotenkin pelkäsin ottaa asiaa puheeksi ja koin uskon olevan niin henkilökohtainen asia ettei siitä oikein osannut tai tarvinnut puhua.

Nyt keskustelimme, ja hän halusi kuulla lisää. Ilokseni hän kertoi että oli pienenä tyttönä ollut kiinnostunut Jeesuksesta ja kysellyt uskonnon tunnilla opettajalta niin paljon, että sai aineesta merkinnän ”Kyselee paljon asioita”. Nyt hän kyseli minulta. Silloin tajusin miten paljon raamatusta ja Jeesuksesta olin oppinut parissa vuodessa, en vain ollut keskustellut siitä kenenkään kanssa. Olin pitkään ollut se sama mykkä, joka olin kolme vuotta sitten rippikoulun tapaamisissa istuessani, mutta nyt pystyin avaamaan suuni. Tyttöystäväni kyseli, minä vastailin, tutkiskelimme yhdessä raamattua ja opimme molemmat. Monet hänen kysymyksensä olivat samoja, joihin olin itse aiemmin hakenut vastauksia, ja osasin nyt vastata. Se tuntui mahtavalta, en osannut ikinä kuvitella että joskus lukisin raamattua ja puhuisin uskosta ihmisen kanssa joka on minulle läheisin. Olin mielessäni ajatellut miten ihanaa se olisi, mutta en osannut kuvitella että minä olisin se, joka kertoo ja opettaa. Näin on jatkunut tähän asti, tutkimme yhdessä raamattua ja opettelemme elämään Jumalan kämmenellä. Hän kantaa murheemme. Yhteinen raamatun tutkimisemme alkoi aika sopivasta raamatun kohdasta,  Matteuksen Evankeliumin kuudennesta kappaleesta:  

"Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Elämäni on Jeesuksen hallussa. Sama voittamisen halu joka oli nuorena urheiluun ja  myöhemmin bisnekseen palaa minussa jälleen, haluan kertoa Ilosanomaa eteenpäin ja tehdä voittoja siinä. Haluan oppia jakamaan tiedon pelastuksesta, jonka Jumala on valmistanut koko ihmiskuntaa varten.

Toivon että todistuksestani saavat voimaa ne, jotka sitä tarvitsevat. Psalmi 147:3 sanoin "Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, hän sitoo heidän haavansa."

- Jukka -




Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy