Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 22:00  
 Taustamusiikkia


Kotisatama - kristillisen kasvun portaali.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

17-vuoden johdatus

Olen 33-vuotias perheellinen mies. Uskon olen saanut olla Herran armosta v. 2001. Sitä ennen asiat luistelivat maallisempia latuja. Tässä minun kertomukseni:

Olen syntynyt 1969 perhepiiriin, jossa uskon asiat ovat olleet jossakin määrin esillä, mutta ne eivät vaikuttaneet arkielämään kovinkaan paljoa, joten kotoa saadut hengelliset eväät olivat myöhäisempää elämää ajatellen vaatimattomat. Lapsuudessa jouduin kokemaan jonkin verran koulukiusaamista sekä ristiriitoja perheen sisällä ja nämä jättivät sisäisiä vammoja, joista selvisi rakentamalla itselleni "tunteettoman pärjääjän roolin". Omalta osaltani huoleton lapsuus loppui tähän, koska apua ei saanut muualta, jolloin asiat oli otettava omaan hallintaan. Murrosiässä kävin rippikoulut ilman mitään sen suurempaa uskonnollista herätystä. Opin  raamatun kohtia sieltä täältä, mutta en  sisäistänyt niitä. Ne olivat enemmänkin joitakin "hokemia". Kirkko tuntui puisevalta ajastaan jälkeen jääneeltä  organisaatiolta, joka oli mielestäni täynnä ahdasmielisiä ihmisiä. Siinä 15-vuotiaana maailman tuntui olevan täynnä "elävää sisältöä", jota uskovaiset "hihhulit" vanhoillisuuttaan vastustivat. Myöhemmin uskovat tuntuivat suorastaan vastenmielisiltä ja he saivat minut lähinnä ärsyyntyneeksi, jos heitä tuli julistamaan evankeliumia.  

Nuoruusiässä tietenkin tuli otettua tuttavuutta alkoholiin sekä tupakkaan sekä vauhdikkaaseen yö-elämään. Noihin aikoihin tapahtui kuitenkin eräs asia, joka puhutteli syvältä ja joka vaikutti myöhäisempään elämääni suuresti. Tämä asia oli uskovan isoäitini minulle paljastamansa profetiat. Isoäitini eli elämänsä kotiäitinä, jota kiinnosti enemmänkin puutarha kuin politiikka, joten en osannut odottaa häneltä mitään tällaista, vaan yllätyin täysin...

Ollessani hänen luonaan syyskesällä 1984 hän yhtäkkiä jostakin syystä kertoi minulle raamatun profetioista ja Israelin piinasta kansojen keskellä ja tätä seuraavista levottomista ajoista. Tähän hän vielä lisäsi, että "Herra on minulle ilmoittanut, että minun ei tarvitse nähdä tuota aikaa ja että minä saan asua tässä talossani elämäni loppuun saakka". Oudoksuin ja hieman pelästyinkin moisia "pirujen seinille maalaamisia". Outo repliikki pureutui mieleeni, vaikka hautautuikin mielessäni taka-alalle, koska halusin sen tietenkin torjua epämiellyttävänä asiana.

Pärjäsin hyvin opinnoissani ja suhtauduin kaikkeen "viileästi" välttäen mitään tunnepitoista. Hain elämään sisältöä pärjäämisestä eli päämäärien  saavuttamisesta, joissa pyrin olemaan muita etevämpi. Hengelliset asiat eivät todellakaan kiinnostaneet. Vartuttuani elämän päämäärikseni oli tullut hyvät suoritukset sekä menestyminen niiden kautta. Hain ehkä jonkinlaista hyväksyntää suorituksillani. Menestyksen mittarihan on tässä maailman ajassa tietenkin taloudellinen.  Sen eteen tuli ahkeroitua.  

Opiskeluaikoinani tapasin tulevan vaimoni ja perustimme perheen ja meille syntyi esikoispoika. Tämä ei juurikaan muuttanut minua, koska tunnepitoisena ihmisenä en kyennyt olemaan elävä. Olin omaksunut elämänarvokseni menestymisen (myös muiden silmissä). Korkeakouluopinnotkin puolsivat suorituskeskeistä suhtautumista elämään, ihannoiden jatkuvia huippusaavutuksia tieteen ja talouden nimissä. Elämäni tuntui siis olevan yleisesti hyväksytyillä linjoilla, koska korkeakoulututkintokin osoitti jo jonkinlaista menestystä...

En pitänyt perhearvoja tai ihmissuhteita tärkeänä, vaan olin oppinut suhtautumaan kaikkeen suorituskeskeisesti. En tuntenut juurikaan empatiaa elämässään vaikeuksiin ajautuneita ihmisiä kohtaan, vaan pidin heitä, enemmänkin lahjattomina ja laiskoina sillä jokainenhan oli itse oman onnensa seppä. Olin kovettanut itseni super järki-ihmiseksi enkä tuntenut muuta elämää kuin työn. Olin hyvällä tiellä itsekeskeiseksi luottamustehtäviä kahmivaksi tämän ajan ura-sankariksi, joiden menestystä kovasti kadehditaan.  

Käytännössä laiminlöin perhe-elämää, koska halusin pärjätä ja tuntea olevani korvaamaton työelämässä. Tämä vaati tietysti panostusta työhön. En ymmärtänyt lainkaan hyväntekeväisyyttä, mitä ideaa oli uhrata omistaan muille? Maailmahan on täynnä kerjäläisiä ja eihän kaikilla voi olla yhtä hyvä tuuri, pääasia että itsellä menee hyvin. Vaimoni kanssa kävimme monet riidat ajankäytöstä työn ja perheen yhteensovittamisesta. Väitin itsepintaisesti olevani vastuullinen hyvä isä, joka vain huolehtii toimeentulosta.

Vähitellen sain maistaa työelämässä esimiesasemaa sekä vastuullisia tehtäviä. Samalla pikkuhiljaa näki yrityselämänkin todellisuutta, joka oli lyhytjänteistä suorituskeskeisyyttä ja jopa valheellisesti toisten kustannuksella pärjäämistä. Ihmisarvo oli kiinni tuloksista tai ainakin niiden esittämiseen pystymisestä. Jos niitä ei ole esittää, niin ei aikaakaan kun organisaatiouudistukset ovat ovella. Tämä tuntui vähän pahalta, mutta ajattelin että näin se systeemi toimii. Perhe oli olemassa, mutta itse olin enemmänkin poissaoleva jäsen. Pikkuhiljaa iltakaljojen keskellä alkoi huoli omien päämäärien toteuttamismahdollisuuksista, ehtisinköhän jäädä pois palkkatyöstä ja pistää pystyyn yrityksiä menestyvillä liikeideoilla ja lujittaa niiden markkina-asema vielä tämän noususuhdanteen kestäessä. Palkkatyöllähän ei rikastu. Tosin ensin joutuisi tosin ehkä muutaman vuoden pakertamaan ympäripyöreitä päiviä...

Alitajunnassa muistin kuitenkin koko ajan isoäitini puheet. Onneksi ne tuntuivat olevan utopiaa tai ainakin noin 1000 vuoden päässä - eihän missään näy mustia pilviä. Elämän ikuisuuskysymyksetkin ehtii ajatella sitten joskus vanhana ei niitä nyt ehdi miettiä uskonasiathan mietitään aina sitten joskus kiikkustuolissa. Maailmallahan solmittiin historiallisia rauhan sopimuksia ja kaikki meni vain parempaan suuntaan... ei siis huolta, vaan saatoin keskittyä elämän kannalta olennaiseen eli unelmien hiomiseen ja toteuttamissuunnitelmiin.  

Mutta sitten:  

Vuonna 1999 isoäitini kuoli. Kuolema pysähdytti minut hetkeksi lopullisuudellaan. Samalla huomasin että hänen minulle ilmoittamansa häntä koskeva profetia oli todella toteutunut! - hän todella asui elämänsä loppuun saakka talossaan, josta poismuuttoa pelkäsi! Mietin, että oliko tämä merkki Jumalan olemassaolosta, muuta päädyin siihen että sattumaahan se tietysti oli ja halusin yhä pitää Jumalan olemassaoloa koskevat ajatukset kaukana itsestäni, koska muutoin olisin joutunut tarkastelemaan elämääni kriittisesti.

Päätin jatkaa elämääni kuten ennenkin. Tosin hieman levottomana, koska asia muistutti jossakin minua ratkaisemattomuudessaan. Samassa kärjistyi Jugoslavian tilanne Naton pommituksiin. Ajattelin että ainahan näitä levottomuuksia on ollut, ei tämä minua koske mitenkään...  Vuonna 2000 kaikki muuttui myös Lähi-Idässä äkisti palestiinalaisten intifadan myötä. Alkaneet levottomuudet saivat myös minut entistä levottomaksi. Olisiko isoäiti jotenkin tiennyt jotakin ennalta elämän ilo tuntui olevan poissa eikä sisältöä löytynyt enää työstä eikä oikein mistään muualtakaan. Perhe-elämässämmekin oli ristiriitoja. Jatkoin elämää päällepäin samaan malliin kunnes 2001 loppukesällä uimarannalla perheeni kanssa ollessani katselin järvelle ja tajuntaani tuli yllättäen aivan selkeä ajatus jostakin ulkopuolelta, joka ei kuulunut siihen tilanteeseen mitenkään ja siinä sanottiin "katselet tätä rauhallista maailmaa viimeistä kesää". Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asiaa, niin se tuli uudelleen selkeänä ajatuksiin. En puhunut asiasta kellekään, koska pelkäsin tunneherkän hölmön leimaa, sillä kuka sitä nyt mummon puheita uskoo ja vielä kuulee sisäisiä ääniä. Olo oli sen jälkeen tosi levoton. Alkoi tulla pikkuhiljaa Herra mieleen..., mutta edelleen kuitenkin jatkoin kuten ennenkin. Halusin ajatella, että se nyt oli vaan joku mielikuvituksen tuote, mutta sitten tuli syyskuun 11. 2001 muutama kuukausi myöhemmin.  

Ajelin autolla töistä kotiin ja kuulin radiosta World Trade Centerin tornien sortuneen. Samalla sortui myös minun korttitaloni. Herra oli väkevyydessään lyönyt minulle todisteet pöytään omasta olemassaolostaan tavalla,  jota en voinut  mitenkään kiistää. Kaikki tuntui menevän kuten minulle oli profetoitu - ja vain minulle, sillä näistä asioistahan ei tiennyt kukaan muu. Aloin lukea pikkuhiljaa raamattua sekavien tunteiden keskellä ja tein paljon internet-hakuja etsien Jumalan sanaa internetistä (salaa tietenkin), koska en rohjennut lähteä uskovien tilaisuuksiin tai edes puhua asiasta kenellekään. Mietin ja puntaroin päätöksen hintaa, siitä jos alkaisin uskovaiseksi. Järkeilyn lopputuloksena jouduin toteamaan että uskovat ovat oikeassa koska tämä maallinen elämä ei kestä ikuisesti eikä menestyksestäkään ole mitään iloa lopulta koska    "käärinliinoissa ei ole todellakaan ole taskuja". Mitään hyötyä ei ole ahkeroinnista vaikka omistaisi puoli valtakuntaa. Aikaisempi järkeilynihän on ollut kestämätöntä! Ihmettelin että miten sitä ei ole tullut asiaa huomatuksi että mehän  kuollaan kaikki kuten edellisetkin sukupolvetkin ovat tehneet! Eihän tämä fakta ole itseasiassa mihinkään muuttunut, vaikka tekniikka ja vimpaimet ovat kehittyneet. Todellinen elämä täytyy olla jotakin muuta kun mitä on tässä ajassa eli hankkia kunniaa ja kulutushyödykkeitä, joiden eteen on uhrattava kaikki energiansa. Samalla minulle alkoi valjeta että em. asioiden liiallinen tavoittelu (kumartelu) maksaa jotakin, esim. onnellisen perhe-elämän maan päällä ja seuraavassa elämässä pääsee kaupanpäälisiksi vaivan paikkaan.

Etsin Jumalaa ja Jeesusta ja lopulta löysin helluntai-uskovien www-sivuston, jossa oli kerrottu kuinka ottaa Jeesus vastaan henkilökohtaiseksi vapahtajakseen. Tuli tunne, että nyt on pakko päättää ota tai jätä, että tämä kutsu ei tule toista kertaa. Luin sivun tarkkaan ja rukoilin Jeesusta elämääni sivulla olevan rukoustekstin mukaisesti, koska en muutakaan rukousta osannut. Lupasin elämäni Jeesukselle, pyysin kaikki mielessäni olevat synnit anteeksi. Siinä hetkessä en muista tunteneeni mitään kovin erityistä, ehkäpä helpotusta siitä että nyt se päätös on tehty ja pimeässä vaeltelu ja etsimien ohi ja nyt sitten varmaan tiedän mitä elämälläni teen. Ahdistus ja unettomuus katosi pian ja tilalle tuli rauha. Samalla silmät todella aukesivat kuin olisi tullut pimeästä valoon ja raamatun sana alkoi puhua aivan eri tavalla kuin aiemmin! 17-vuotta kestänyt johdatus oli saanut päätöspisteen kohdallani tällä tavalla. Ihmeellisiä ovat Herran aivoitukset meille kun hän kutsuu pelastukseen - henkilökohtaisesti!

Uskaltauduin melkein heti kertomaan asiasta vaimolleni ja hänkin teki myöhemmin uskon ratkaisunsa. Nyt olen kiitollinen elämästäni sellaisena kuin se on. Perheemme ristiriidan aiheet ovat vähentyneet ja nautin perheestäni ja lapsistani. Teen nykyisin työtä siksi, että tulemme toimeen, mutta elämäni toivo on Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa! Ihmisenä en ole muuttunut paljoakaan paremmaksi, mutta olen saanut elämääni armon ja onnen ja sitä myötä muuttunut  tasapainoisemmaksi. Ajatusmaailmani on muuttunut aivan toisenlaiseksi. - vanhaa "minää" en kaipaa takaisin!  

Herraamme kiitollisena odottaen.

- Arttu-


Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy