Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 22:00  
 Taustamusiikkia


Kotisatama - suoja elämän myrskyissä.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Erään kotiäidin tarina

Katsellessani elämääni taaksepäin, huomaan Jumalan olleen läsnä pitkin matkaa, vaikka itse ensi kertaa kiinnostuin Hänestä vasta lukioiässä. Jollakin tavalla Jumala herätti kiinnostusta jo ollessani kansakoulussa (nyk. ala-aste), sillä kun koulussamme kävi lähetystyöntekijä Ambomaalta, Afrikasta, "tein päätöksen"; tuonne minäkin haluan isona mennä töihin.

Lukiossa ollessani (v.-71) kiinnostuin Jumalasta (=Jumala veti minua puoleensa) ja kävin joitakin raamatullisia kirjekursseja. Perheessäni tai suvussani ei ollut ketään elävässä uskossa olevaa, jolta olisin saanut tukea tai ohjausta, niinpä en kunnolla päässyt juurtumaan Jumalaan. Lukioikäisenä tutustuin myös tulevaan puolisooni (mitä en tietysti vielä silloin tiennyt).

Lähdin opiskelemaan Helsingin Diakoniaopistoon v.-73. Opiskelutovereiden ansiosta "pysyin hengissä", mutta opiskelujen päätyttyä, kun menimme naimisiin ja perhe alkoi kasvaa, jäi Jumala elämässäni taka-alalle. Minulla ei ollut tarpeeksi "hengellisiä juuria", niinpä arkipäivän murheet (lastenhoito, yösyötöt, sairastamiset) ja elatuksen huolet valtasivat mieleni niin, etten enää jaksanut huolehtia hengellisestä ravinnonsaannistani (Matt.13:21).

Näin vierähti melkein 20 vuotta. Lapsia syntyi kaikkiaan viisi. Aluksi kaikki sujui ihan hyvin, olin "nuori" ja jaksoin "omassa voimassani". Tuon 20 v:n aikana Jumala kutsui minua kolme kertaa, mutta aina kieltäydyin jollakin tekosyyllä, tietoisesti.

Lapset kasvoivat, eivätkä enää vaatineet jatkuvasti äitiä vierelleen, alkoi jäädä omaakin aikaa. Harrastin käsitöiden tekemistä ja siihen hukutinkin kaiken vapaa-aikani ja myös sisälläni hiljalleen kasvaneen tyhjyyden tunteen. Mitä tyhjemmäksi ja "yksinäisemmäksi" (näin voi käydä suuressakin perheessä) tunsin itseni, sitä enemmän ahersin käsitöiden kimpussa. Luulin saavani tyydytystä osaamisesta, onnistumisesta ja menestymisestä.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lopulta (v.-93) olin tilanteessa, että olin kuluttanut omat voimani loppuun. Sisimmässäni olin onneton, turhautunut, yksinäinen, kaipasin elämääni jotakin, mutta en tiennyt mitä. Monet, monet kerrat itkin itseni illalla uneen, erityisesti silloin, kun olin yksin lasten kanssa mieheni ollessa paljon työmatkoilla.

Mutta vieläkään en antanut periksi, vaan jatkoin sinnittelyä. Vihdoin viimein (v.-95) minun oli tunnustettava itselleni, etten jaksa, en selviä omin voimin. Olin perin juurin kyllästynyt kaikkeen; elämässä täytyy olla muutakin kuin pyykinpesua, ruoanlaittoa, parsimista ja paikkaamista. En jaksa enää "suorittaa", haluan olla oma itseni. Ikävä sisälläni oli lähes sietämätön. Kuka hyväksyy minut tällaisena? Kuka rakastaa minua vajavaisena, loppuunpalaneena? Kuka voi auttaa minua, voiko ylipäätään kukaan?

Kaiken tämän kävin läpi sisimmässäni, itsessäni, lähimmätkään ihmiset eivät tienneet mitään sisäisistä kamppailuistani. Ulkonaisesti elämäni oli OK, mutta sisin oli "kuivunut" ja uupunut. Tällaisilla tunnoilla "eksyin" hengelliseen konserttiin (jouluk. -95). Menin sinne yksin. En osannut odottaa konsertilta mitään, enkä muista sitäkään, miten sain tiedon konsertista. Näin vain piti käydä. Laulaja ehti laulaa ehkä viisi laulua, kunnes siirtyi laulamaan urkuparvelle. Hän lauloi yksin, mutta minä kuulin taustalla enkelikuoron laulavan. Saman laulun aikana kuulin aivan selvästi äänen sanovan minulle: "Laulaja on Jumalan lähettiläs ja hän on tullut kutsumaan sinua".

Konsertin jälkeen olin valmis vastaamaan myöntävästi Jumalan kutsuun. Ajattelin, ettei minulla ollut enää mitään menetettävää. Sisimpäni oli kuin erämaan paahteeseen unohdettu pesusieni, kuivuudesta halkeillut. Tartuin Jumalan kutsuun kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja tunnustin; "Tässä on elämäni, en jaksa enää, olen lopussa, jos Sinä pystyt auttamaan, saat tehdä sen, ota koko mun elämäni" (tammik.-96). Suunnaton rauha laskeutui sisimpääni, kaikki se levoton tuska ja ikävä oli poissa. Muuta en siinä hetkessä kokenut.

Olin antanut elämäni ohjat pysyvästi Jeesukselle. Ratkaisun teko oli helppo ja kuitenkin olin "pelännyt" sitä 20 v. Olin pelännyt Jumalan rankaisevan, koska olin "unohtanut" Hänet ja tuhlannut elämäni. Pelkäsin uskoontulon pilaavan elämäni, karsivan kaikki ilot. Nyt olin kuitenkin niin onnellinen. Tiesin, että tätä olin kaivannut monet vuodet, sydämeni riemuitsi, riemuitsi niin! Nyt vasta todellisen ilon elämääni sainkin! En välittäisi muusta, en edes ihmisten puheista.

Vähitellen, pala palalta, Herra alkoi parantaa minua ja rutikuivaan oksaan alkoi kasvaa tuoretta versoa, hitaasti, hyvin hitaasti. Löysin pieneen rukouspiiriin, josta sain tukea ja rohkaisua. Mutta tärkeimmän työn teki ja tekee edelleen Jumala. On suurenmoista kokea anteeksianto kaikista menneisyyden töppäilyistä. On uskomatonta kokea, että Jumala hyväksyy minut tällaisena, että Hän on alunperinkin tarkoituksella luonut minut juuri tällaiseksi. On sanoin kuvaamatonta saada kulkea vapautettuna vanhoista mieltä painaneista asioista. On turvallista aloittaa uusi päivä tietäen, että Jumala pitää huolen ja johdattaa valmistamiaan teitä, eikä mitään minun elämässäni tapahdu Hänen sitä sallimatta. Ja kaikki, minkä Hän sallii, on lopulta parhaakseni.

Mutta asia, jonka edessä yhä menen sanattomaksi, on se, että Jumala rakastaa minua (ja sinua!) niin paljon, ettei epäröinyt uhrata omaa Poikaansa, jotta voisi pelastaa minut (ja sinut!) kuolemasta elämään. Hän pelastaa armosta, siitä ei kukaan selviä keplottelulla tai suurella rahanipulla. Eipä ole taivasosuus ostettavissa osakkeilla tai muulla tavaralla. Jumala katsoo sydämeen, sen tähden olemme kaikki, pienet ja suuret, Hänen edessään samalla viivalla.

Iloitsen suunnattomasti niistä monista asioista, joita Jumala tekee ja joissa Hän auttaa elämäni arjessa. Ennen olisin kuitannut monet tapahtumat "sattumiksi", mutta nyt, kun minulta otettiin "mustat lasit pois silmiltä", näen selvästi, kuinka Herra toimii ja vaikuttaa omassa ja perheeni elämässä. Olen saanut käyttööni loppumattoman "akkulaturin", kunhan vain muistan pitää "piuhat" kiinni rukouksen kautta. Sitä janoan edelleen, että Jumala olisi se osa minua, joka kasvaa ja oma minäni vähenisi.

Vuoden -96 alussa mietin, mihin Herra haluaa minut johdattaa, enhän osaa muuta kuin olla lasten kanssa (20v:n kokemus!). Omassa ammatissanikaan en ehtinyt olla kuin parisen vuotta ja 20v:ssa kaikki on muuttunut ja tiedot päästäni karisseet. Mutta Jumala vei sinne, minne oli tien valmistanut; seurakunnan perhekerhoon ja pyhäkouluun. Perhekerhossa saan olla kertomassa äidille ja lapsille ilosanomaa ja myös omia kokemuksiani. Lapset koen arvokkaaksi "maaperäksi", sillä Jeesuksellekin lapset olivat tärkeitä, vaikka lapsia (ja naisia) ei sen ajan yhteiskunnassa arvostettukaan.

Saman vuoden alussa Herra johdatti kulkuni myös kuoroon. Kuoron olen kokenut hoitavana ja voimia-antavana, sen lisäksi, että saan laulaen julistaa Herrastani.

Jumala hoitaa meitä myös kaiken luomansa kautta, sen olen saanut kokea liikkuessani luonnossa. Nautin yksinolosta metsän hiljaisuudessa - katsellen, kuunnellen - luontoa ja Jumalaa. Hiljaisuudessa kuulemme myös paremmin, mitä Jumala haluaa meille viestittää.

Usein liikun luonnossa myös kameran kanssa ja yritän vangita filmille Luojan luomistekoja. Luonnossa minua viehättää kaikki pieni ja heikko, etsin tavallaan kaltaisiani. Mutta pienimpäänkin kukkaan ja kasviin Jumala on kätkenyt osan itsestään, sen vaistoan. Pieninkin kukkanen on täydellinen taideteos! Luonto on loppumaton aarreaitta, Jumala luo yhä uutta ja Hänen kätensä jälki näkyy ympäri vuoden.

Luontokuvillani ja hengellisillä teksteillä haluan tuoda esiin Jumalan huikaisevia luomistekoja. Luomakunta ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan jokaisen luontokappaleen Luoja loi rakkaudella meille ihmisille. (http://kotisatama.net/fi/taideviihde/galleria) Jokainen (kasvi, eläin ja ihminen) on Jumalalle äärettömän tärkeä ja rakas, Hän ei unohda pienintäkään. Kukaan ei ole tarpeeton, vaan jokaisella meillä on Jumalan suurissa suunnitelmissa oma tärkeä tehtävämme, jota ei voi tehdä kukaan toinen. Luonnon Hän antoi käyttöömme; ravinnoksemme, iloksemme ja voimaksemme, mutta ei suinkaan riiston kohteeksi eikä itsekkääksi rahan hankinnan välineeksi.

Minne kulkuni johtaa tästä eteenpäin, sitä en vielä tiedä. Tahtoisin mennä sinne, minne Jumala haluaa viedä. Tahtoisin kulkea avoimin mielin, näkevin silmin ja kuulevin korvin tätä elämäni polkua.

"Ehjä ja virheetön" en ole vieläkään, sisällä on paljon haurautta ja rikkonaisuutta. Haavojen parantamisessa Jumalalla riittää työtä vielä pitkäksi aikaa. Jumalan lapsenkaan tie ei ole pelkkää "ruusuilla tanssimista", vaan elämässä voi olla paljon "kipua" ja kärsimystä. Vanhojen haavojen "syväpuhdistus" ja hoito voi olla erittäin tuskallista. Saan kulkea kuitenkin turvallisin mielin, sillä Isä on kaiken edeltä valmistanut, varta vasten polkuni minulle suunnitellut. Hän on luvannut minulle taakan, jonka jaksan kantaa ja Hän on luvannut olla kanssani jokaisena elämäni päivänä. Hän on luvannut myös tehdä loppuun sen työn, jonka on minussa aloittanut, niin että olen valmis, kun Herrani palaa takaisin. Jos Jumala näin on minun puolellani, mitä voi ihminen minulle tehdä?

Kiitos, ylistys ja kunnia Kaikkivaltiaalle Jumalalle koko elämästäni!

   Anneli Rantapuska


Voit lähettää kirjoittajalle sähköpostia.
Linkki kirjoittajan kotisivulle.

Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy