Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 21:57  
 Taustamusiikkia


Kotisatama - kristillisen kasvun portaali.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Loppu vihalle

Oli pimeä lokakuun ilta, noin kahdeksan vuotta sitten. Olimme tulossa yhden koulukaverini luota, ja kuskinamme oli lapsuuden ystäväni, joka oli juuri saanut kortin muutama viikkoa aikaisemmin. Järki oli tietysti pojilla jossain muussa kuin päässä, ja innostimme kuljettajaa: "Nyt ajat pohjat tälle tielle", "kyllä sä lujempaa pääset". Kaveri tietysti painoi kaasua, ja matka taittui reippaasti auton kiitäessä pitkin öistä maantietä... Vain muutamaa kilometria ennen tien päättymistä, vauhdin ollessa n. 100 km tunnissa, tiessä oli aika jyrkkä mutka. Kaveri alkoi vähän hiljentää mutkan lähestyessä, mutta samassa sieltä tuli vastaan täysperävaunu-rekka kaikki tuikut päällä. Kuljettajamme sokaistui hetkeksi, ja samassa olimmekin jo kaarteessa. Automme takarengas meni hiekalle ja automme lähti heittelehtimään samassa tajutessani, että nyt törmäämme... En tiedä, paljonko aikaa oli ehtinyt kulua, mutta kun tulin tajuihini, en nähnyt mitään, ja ainoa mitä tajusin oli, että olin savuavassa auton romussa, josta en päässyt pois. Samalla joku tempaisi oven auki ulkopuolelta ja pääsin hoippumaan pihalle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että olen tullut sokeaksi - ja miksi minä, miksi jumala teki tämän minulle.

Olin muutamaa vuotta aikaisemmin luopunut "lapsenuskostani", ja lähtenyt maailman teille. Olin aina tiennyt, miten asiat ovat, ja mihin elämäni oli menossa. Mutten välittänyt. Ajattelin, että aina on aikaa, teen parannuksen sitten vanhana äijänä kuolinvuoteellani. Kun lopulta pääsin ambulanssilla sairaalaan, ja selvisi, ettei silmäni olleetkaan vahingoittuneet, vaan ei-uskovaista lääkäriä, joka parsi minut kokoon lainatakseni: "enkeli oli pitänyt kättään tämän pojan silmien päällä" (oikea silmäluomeni oli leikkautunut täysin kahtia, mutta silmän pintaan ei ollut tullut mitään vahinkoa). Edes tämä ei saanut minua tajuamaan, että aikani voi tulla koska vaan, silmän räpäyksessä, eikä siinä ehdi parannusta tekemään. Kolarin vakavuutta kuvaa se, että Saab 99 -autostamme  ei jäänyt tuulilasin edestä senttiäkään jäljelle. Olin aika hurjan näköinen ilmestys, sillä kun viikon päästä pääsin sairaalasta, vei serkkuni minut kanssaan jenkkiautoilijoiden tapaamiseen. Siellä kävellessäni ruuhkassa, jopa pahimmat moottoripyöräjengiläiset väistivät minua syvän hiljaisuuden vallitessa.

Sen sijaan, että tuo kokemus olisi saanut minussa muutosta positiiviseen päin, aloin kuin "kostoksi" jumalalle, joka salli minulle tapahtua tämän, hakeutua toiseen ääripäähän. Aloin kuunnella heviä, ja lueskella kaikkea paranormaaleihin / okkultismiin liittyvää kirjallisuutta.  Perustin erään toisen ystäväni kanssa metallibändin, joka haki sanoituksiinsa vaikutteita ja lainauksia suoraan okkultismista, loitsuista ja muusta alaan liittyvästä. Minä kirjoitin bändimme lyriikat, ja johdin suuntaa aina vaan syvemmälle ja syvemmälle, ja entistä pidemmälle pahuuteen. Lopulta alkoi eräs bändimme jäsen kertoa, miten hänellä alkoi tulla yliluonnollisia kokemuksia, esimerkiksi miten hän eräänä yönä heräsi siihen, kun hän tunsi kun joku tumma hahmo hänen yllään yritti kuristaa häntä. Pian tämän jälkeen menimme studioon tekemään demoa, ja sieltä pois tullessamme viimeisenä iltana jouduimme kolariin. Tällä kertaa kolari ei ollut vakava, mutta kuitenkin se sai minut tajuamaan, että nyt olen mennyt liian pitkälle, että tämä oli varoitus. Erosin bändistä, ja aloin pitämäään etäisyyttä ystäviini, jotka jatkoivat pimeyden palvontaa.

Seuraavaksi elämässäni tuli vuoroon kamppailulajit. Olin aina ihannoinut niitä, mutta en ollut kuitenkaan ennen ollut halukas alkamaan niiden harrastamista, koska tiesin niiden sisältävän pinnan alla paljon henkien palvontaa, johon en halunnut enää koskea pitkällä tikullakaan. Sitten eräänä päivänä kuulin uudesta lajista, jossa ei ole ollenkaan näitä henkien kumarteluja, mutta on äärettömän tehokas ja kova laji, nimeltään Krav Maga. Lähdin innoissani katsomaan lajin ensimmäistä näytöstä paikkakunnalla, ja olin aivan myyty. Ilmoittauduin heti lajin peruskurssille, ja ei aikaakaan, kun olin lajin aktiivisimpia harrastajia seurassani. Aluksi tuntui, että nyt olen löytänyt elämälleni sisällön, että tämä on se minun juttuni. Saatoin käydä KM treeneissä kaksikin kertaa samana päivänä, ja kiersin kaikki mahdolliset leiritkin mihin vaan pääsin.

Muutama vuosi oli kulunut, ja olin taas tyynesti unohtanut ihmeelliset pelastumiseni onnettomuuksissa. Luonteeni oli alkanut muuttumaan hyvin kovaksi, ja vihasin kaikkia katsomatta rotuuun, uskontoon tai ihonväriin. Treeneissämme painotettiin, että pitää toimia agressiivisesti tilanteen vaatiessa sitä, ja sitä myös harjoiteltiin paljon. Lisäksi jatkoin metallin kuuntelua, ja musiikkini oli jälleen black metal, gootti, industrial-tyylistä, josta hain lisää agressiivisuutta. Huomasin itsekin tapahtuneen muutoksen. Kadulla liikkuessani minulla oli jatkuvasti "tilanne päällä", ja mielessäni ajattelin, että "voi kun tuo vastaantuleva juoppo yrittäisi jotain, voi että kun saisi syyn, niin antaisin mennä..." Töissä ja kotona yritin pitää roolia yllä, mutta välillä sekin petti, ja eräs työkaverinikin mainitsi kerran, että näytän välillä hyvin julmalta. Ja aloin tajuta, että sisälläni oli tosi tyhjä ja ahdistava olo. En saanut enää sisältöä elämääni kamppailulajeistakaan, ja parin loukkaantumisen jälkeen alkoi kiinnostukseni hiipua niihinkin. Olin jo aikaisemminkin ajatellut, että tästä olisi löydettävä poispääsy...kaikkia vaihtoehtoja olin pohtinut, mutta ajattelin, että vieläköhän minulla olisi mahdollisuutta jumalan kanssa, vai olinko polttanut jo kaikki sillat siihen suuntaan.

Erään lauantaipäivän treenien jälkeen päätin, että nyt kokeilen, onko minulla enää pelastusmahdollisuutta. Kävelin treenien jälkeen paikallisen helluntaiseurakunnan ovelle katsomaan, onko siellä tilaisuuksia sinä päivänä. Huomasin, että illalla olisi nuorten kokous, ja päätin, että käyn katsomassa, uskaltaisinko mennä sisälle. Kun lähdin kävelemään pois sieltä, tuli vastaani eräs työkaveri melkein saman tien. Pelästyin, että näkiköhän tuo, että pyörin kaiken maailman hihhulli-paikkojen ovella. Pelästykseni osoittautui turhaksi, ja jäin odottamaan iltaa. Saavuin ajoissa paikalle, ja menin sisälle ja kiireesti takimmaiseen penkkiin. Rukoilin mielessäni, että jeesus, jos minulla on enää mitään mahdollisuuksia, niin tule minua vastaan nyt tänne asti, kun tulin jo näin pitkälle omin voimin, näytä minulle että olenko tehnyt jotain anteeksiantamatonta, vai vieläkö kelpaisin sinulle. Salissa ei istunut kuin muutama romaani, ja mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Kokouksen piti alkaa seitsemältä, mutta vielä puoli kahdeksaltakaan paikalle ei ollut saapunut muita kuin minä ja nämä muutamat romaanit. Ajattelin mielessä, että tässä se nähtiin, toinen yrittää tulla Jeesuksen luokse, ja tämä peruuttaa tapaamisen... Mutta ajattelin istua kuitenkin sitkeästi loppuun, kunnes siellä alkaisi jotain, tai minut häädettäisiin pois. Lopulta sinne alkoi tulla väkeä, kokous olikin sitten ilmeisesti lykätty tunnilla...

Istuin kaikessa rauhassa takapenkissä, ja mietin, että mitähän tästäkin tulee. Samassa näin kauhukseni, että ovesta tuli sisään eräs nainen työpaikaltani! Yritin piiloutua penkkiin, ettei hän vaan huomaisi minua, ja ajattelin, että nyt otti ohraleipä. Hän ei kuitenkaan huomannut minua, vaan meni istumaan salin puoleen väliin. Mietin mielessäni, että mitä tuokin täällä tekee, eihän se voi olla    uskovainen, ja jos se huomaa mut täällä, niin se kuitenkin lavertelee kaikille tutuille ja sitten saan kuulla lopun ikääni siitä, että siellä se istuu viikonloput virsiä veisaamassa... Rukoilin kuitenkin mielessäni, että anna minulle rakas jumala nyt jokin merkki, että voinko vielä pelastua, vai onko kuolema ainoa pakotie. Ajattelin häipyä juuri ennen kuin kokous loppuu, ettei tämä neiti huomaisi minua. Mutta tämä henkilö ehtikin nousta penkistä ennen kuin ehdin karata, ja yritin jälleen epätoivoisesti piilotella nojailemalla käsiini. Laskin mielessäni, että nyt sen on täytynyt kävellä jo minun ohi, ja nyt olisi hyvä hetki lähteä litomaan. Samassa kun nostin pääni ja käännyin lähteäkseni oven suuntaan, huomasin kauhukseni hänen tuijottavan ovella suoraan minua! Hän moikkasi ja tuli luokseni, ja kysyi, että haluaisinko jutella, vai olisinko mieluummin yksin. Siinä vaiheessa päätin, että ei tässä voi enää mennä heikommin, että sama se, vaikka nyt mokaisi lopullisesti. Mutisin jotain epäselvää, jonka hän tulkitsi pyynnöksi jäädä, ja lyhyen keskustelun jälkeen hän kysyi, haluanko, että hän rukoilisi puolestani. Jälleen mutisin jotain epäselvää, ja hän alkoi rukoilla.

Olin aina luullut, että uskoontulo vastaisi suurinpiirtein salaman iskua, että samalla sekunnilla ihminen muuttuisi täysin erilaiseksi. Ajattelin, ettei se tainnut toimia, en alkanut hyppimään riemusta tai kaatunut jonkin voiman kosketuksesta tms... Työkaverini kysyi kuitenkin, haluaisinko tulla hänen kanssaan seuraavana päivänä avoin lähde-tilaisuuteen. Ajattelin, että tässä sitä ollaan -  jos kieltäydyn lähtemästä, niin sitten se alkaa kuitenkin evankelioimaan mua työpaikalla, ja siitä se soppa vasta syntyy... Lupauduin tulemaan, ja lähdin sekavin tuntein kotimatkalle. Kuitenkin oloni oli jo alkanut muuttua. Seuraavana päivänä talssin reippaasti sovittuna aikana Saalemin ovelle, jossa työkaverini jo minua odotti. Tilaisuus eteni ihan normaalisti, kunnes tuli alttarikutsu. Mietin mielessäni, että tuonne mun pitää mennä, mutta en mä kyllä taida uskaltaa. Samassa kuin ajatukseni lukeneena, työkaverini kuiskaa, että sun varmaan olis hyvä mennä tuonne. Siitä rohkaistuneena lähdin kävelemään eteen. Kun polvistuin alttarille, ja saarnaja tuli kysymään miksi tulin siihen, en enää pystynyt hillitsemään patoutuneita tunteitani. Nyyhkytykseltäni sain sanottua, että haluan antaa elämäni Jeesukselle, jonka kuultuaan saarnaaja rukoili puolestani, ja julisti syntini anteeksi, ja tunnustin Jeesuksen herrakseni ja vapahtajakseni. Kun tulin pois alttarilta, oli tunne kuin ennen vanhaan ottelun jälkeen. Adrenaliini virtasi, ja olin ihan hengästynyt.

Pian tämän jälkeen alkoi muutoksia tapahtua luonteessani hyvin voimakkaasti. Pääsin eroon kaikesta kuoleman pelosta & vihasta, ja sen sijaan tunsin suurta rakkautta jokaista vastaantulijaa kohtaan. Seuraavalla viikolla työpaikkallanikin ihmiset ihmettelivät, että mikäs sille on tullut, kun naama paistaa kuin naantalin aurinko...

Tämä on ollut paras ratkaisu, mitä olen koskaan tehnyt, ja en kadu sitä tippaakaan. Vaikkei minusta ole tullutkaan mitään täydellistä ihmistä, ja minussa on yhä vikani, on tämä sisäinen rauha ja ilo sen arvoista, että suosittelen syvästi syvästi kaikille!

      -Jani-


Voit lähettää kirjoittajalle sähköpostia.

Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy