Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 21:56  
 Taustamusiikkia


Kristillinen portaali.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Purjehdusmatkani

Tämä tapahtuma on tosikertomus eräästä perjantaisesta purjehdusmatkasta. Kesällä 1990 heinäkuun 13 päivänä lähdimme ystäväni Tapion kanssa purjehtimaan kohti Porvoota. Lähtö tapahtui Helsingistä, ensin moottoria käyttäen kapeata kulkuväylää. Ohitimme monia saaria, Korkeasaaren, Suomenlinnan ynnä muita. Kiikaroimme vuorotellen maisemia. Juttelimme paljon ja tunnelma oli levollinen. Tapio oli yksi luottoystävistäni. Hänen koiransa oli retkellä mukana.

Hän oli ostanut veneen keväällä ja käynyt sen itse hakemassa Hollannista asti. Oli myynyt talonsa ja hänen aikomuksensa oli lähteä sillä talveksi etelään. Kesä oli kulunut venettä laittaessa. Siihen oli asennettu lämmityslaitteet ynnä muuta mukavuutta. Ennen lähtöämme hän esitteli minulle ylpeänä navigointilaitteet ja kaikki muut hienoudet siitä veneestä. Minulle purjendusretki oli elämäni ensimmäinen ja ihastelin ja ihmettelin kaikkea. Vene oli hieno ja aika iso.

Minulla oli ollut pitkään vaikeuksia erään ihmissuhteen kanssa ja olin murheellinen ja masentunut koko kevään.  Tapio oli ystävä joka kuunteli ja ymmärsi minua. Olin alkanut rukoilemaan kevään aikaan voimaa itselleni, kun muutakaan en osannut. Tarkoitukseni matkan aikana oli kysyä Tapiolta ; uskooko hän Jumalaan? Luotin häneen, olihan hän minua paljon vanhempikin.

Keväällä eräänä perjantai-iltana itkien pyysin Jumalalta, että Hän lähettäisi luokseni uskovaisen ihmisen, kun en tuntenut ketään. Enkä oikeastaan uskonasioistakaan tiennyt yhtään mitään. Iltarukoukseni joka ilta oli, Isä meidän.... olin sen aloittanut kaksikymppisenä, luullen, että näin pääsen joskus taivaaseen. Muuta en tehnyt. Olin kesän aikana tuntenut kummaa rauhaa aina silloin tällöin.

Kun pääsimme avomerelle, Tapio sammutti moottorin ja sanoi minulle, että pitäisin veneen tuultapäin sillä aikaa kun hän nostaa purjeen. Huusin, en osaa! Tapio sanoi vain, että kyllä osaat, hän luotti minuun. Yritin pitää venettä " tuulen suuntaan", kääntelin rattia kuin autossa. Vene pyöri ympyrää ja Tapio hikoili purjeen kimpussa. Tuntui ikuisuudelta kun hän vihdoin tuli istumaan viereeni. Hän näytti oudolta ja minua hieman pelotti. Hän oli valkoinen kuin lakana, vapisi ja hiki valui ohimoilla. Hän kertoi minulle purjeesta, että se oli isopurje.

Ihmettelin, miksi tämä vene ei mene yhtään eteenpäin ja purjekin roikkui. Hän vastasi, että kohta tulee iltatuuli ja sitten me mennään kovaa, kovempaan kuin moottorilla. Hän pyysi hakisinko hänelle juomaa alhaalta. Lähdin salamana, koska näin hänen pahan olonsa. Löydettyäni juoman, näin rappusten alapäästä katsahtaessani ylös, että hän piti kurkustansa kiinni. Yritti saada ilmaa, korisi ja vinkui. Sydämeni jähmettyi. Halusin uskoa, että hänellä oli vain astmakohtaus, joka menisi pian ohi. Pysyin alhaalla vähän aikaa, koska ajattelin, että hän yrittää piilotella sitä minulta. Ylös vilkaistessa tilanne oli sama.

Heitin pullon pois ja nappasin tiskipöydältä muovimukin. Yritin täyttää sen vedellä, mutta paine oli alhaalla ja sain vain puoli mukillista vettä. Juoksin hädissäni portaat ylös vapisten ja pelkäsin kuollakseni. Menin Tapion luokse ja tökkäsin häntä olkapäähän. " Tapio mikä sinun on"? Hän ei kuullut, korisi vain. Heitin hädissäni veden hänen kasvoilleen. Hän vähän reakoi veteen ja nosti päätään. Juoksin takaisin alas hakemaan lisää vettä, jota ei juuri lainkaan tullut. Juoksin portaat ylös ja näin heti, että Tapio tuijotti tyhjyyteen. Hänen niskansa oli sininen ja hän oli lyyhistyneenä ruorin edessä, istumalaatikolla. Totesin, että hän oli kuollut.

Olimme keskellä aavaa merta. Pelkäsin suuria laivoja, mitä teen, jos sellainen tulee eteen? Juoksin taas alas, istahdin penkille ja laitoin kädet ristiin. Rukoilin samaa, mitä olin keväästä lähtien rukoillut, " anna minulle voimia". Olin kuin unessa, päätin, etten voi mennä shokkiin. Sydän hakkasi ja yritin painella niitä navigoinnin nappuloita, mutta en osannut tehdä mitään. Tapiolla oli veneessä radiopuhelin, mutta en osannut soittaa sillä. Enkä edes tiennyt minne soitan ja missä olemme! Menin takaisin ylös. Tapio oli elottomana ja koira ihmeissään. Minä vapisin kuin horkassa. Näin kaukaa purjeveneen, nappasin pyyhkeenpenkiltä ja huidoin sillä ja aloin huutaa APUA, APUA!!!. Eivät kuulleet.

Näin kaukaa lähestyvän risteilyaluksen, pelkäsin, että se tulee kohta päälleni. Yritin ruorista kääntää venettä kohti kaukana olevaa kalliota. Se oli saari. Ajattelin hypätä veneestä, mutta sitten tuli mieleeni, miten Tapio olisi vastaavassa tilanteessa hoitanut minut pois. En hypännyt. Veden pinta oli melkein tyyni. En saanut venettä kääntymään.Se oli ja pysyi paikoillaan. Kauhuni oli sanoinkuvaamaton. Yht´äkkiä kuin tyhjästä läheltämme ajoi "muskelivene" täynnä nuoria miehiä. Huidoin pyyheliinalla heitä kohti ja huusin apua. Helpotus!

Vene huomasi minut. Pojat kurvasivat purjeveneen viereen ja huusivat " Mikä hätänä "! Huusin olevani ensimmäistä kertaa purjeveneessa ja täällä on kuollut mies.  Pojat hyppäsivät veneeseen ja alkoivat antaa Tapiolle ensiapua. Olin aika rauhallinen kun he tulivat. Sen jälkeen kaikki alkoi luistaa verkkaiseen tahtiin. Risteilijä saavutti meidät ja jäi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta. Ambulanssivene tuli siihen ja Tapio vietiin pois. Poliisivene tuli paikalle ja he kertoivat, että risteilijä oli nähnyt meidät kiikarilla jo silloin kun minä olin pyörinyt paikallani tuulta kohden. Olivat jo silloin heti hälyttäneet poliisiveneen. En vain tiennyt sitä. Pojat jatkoivat matkaansa kohti Marianhaminaa, olivat menossa sinne. Minä koiran kanssa jatkoin matkaa poliisien mukana takaisin lähtösatamaan.

Tämän tapahtuman jälkeen minulle tapahtui jotakin. Oli rauha jota en käsittänyt.    

Elokuussa vaihdoin työpaikkaa ja nainen joka avasi oven uudessa paikassani oli USKOVA. Rukousvastaus kevään rukouksiini. Hän pyysi mukaansa Helsinkiin yhteen telttakokoukseen ja lähdin riemulla. En ollut koskaan käynyt minkäänlaisissa hengellisissä kokouksissa. Siellä saarnaaja lopuksi esitti, että jos joku haluaa tulla Jeesuksen omaksi nostakoon kätensä merkiksi. Minä halusin, mutta en täällä telttakokouksessa, vaan omassa evankelisluterilaisessa kirkossa, Järvenpäässä.  Nostin kuitenkin farkkutakkini taskun sisällä käteni pystyyn.

Pyysin työtöveriani Keravan jäähallissa pidettävään Missio Keski-Uudenmaan tapahtumaan, pääpuhujana Kalevi Lehtinen. Istuimme jäähallin lehterillä vierekkäin. Nieleskelin itkua ja minulla oli paha olla. Tuntui kuin Lehtinen olisi puhunut suoraan minulle. Yllättäen hän lopussa esitti eteenkutsun. Voi ei, ajattelin, en kehtaa. Kalevi sanoi, että ollaan vähän aikaa hiljaa ja rukoillaan. Kiivaasti mietin, että nyt jos en mene niin tilaisuus ei koskaan toistu. Käännyin toveriani kohti " MINÄ MEEN ", hän hymyili hyväksyvästi. Juoksin alas eteen. En välittänyt vaikki ihmiset näkivätkin. Lavan edusta alkoi tayttymään, olin toisten joukossa. En kehdannut ääneen sanoa Kalevin perässä, mutta suun sisällä huolellisesti toistin joka sanan minkä Kalevi lausui.

En ymmärtänyt vielä silloinkaan mistä oli kysymys. Ainoastaan tiesin, että tämän asian kanssa ei leikitä. Tämä on täyttä totta. Kiivettyäni ylös sanoin: "tästä ei sitten puhuta". Kotiin Järvenpäähän ajoin pumpulimaisessa olotilassa. Itkin koko matkan. Oli niin hyvä olo, en ollut koskaan tuntenut sellaista. Kotiin päästyäni mietin, ettei Jumala vain ottaisi tätä hyvää oloani pois. Luin prosyyreita joita olin saanut mukaani ja itkin, kun ymmärsin Jeesuksen merkityksen ihmisen ja Jumalan välissä, selkeästi ja kirkkaasti. Yöllä heräilin vähän väliä. Onko se hyvä olö vielä minussa, oli. En tiennyt uudesti syntymisestä silloin mitään, ajattelin vain, että ihan kuin olisin pieni vauva, joka on vasta syntynyt. Myöhemmin asia minulle selkeni, kun luin raamatusta uudesti syntymisestä.

Tässä oli minun uskontaipaleeni alkumetrit. Kiitän tänäpäivänä Herraa, että olen saanut olla Hänen lapsenaan ja Hänen tiellään yli kymmenen vuotta.  

Vaikka Tapio ei koskaan ehtinyt vastaamaan minulle, onko Jumala olemassa, niin Jumala itse vastasi minulle näin. Kerron vielä sen, että nämä pojat, jotka minut pelastivat mereltä, olivat Järvenpään helluntaiseurakunnasta. Kuulin sen jälkeenpäin samana syksynä eräässä kokouksessa, missä minulta kysyttiin haluaisinko pitää todistuspuheen. Sanoin, että eihän minulla ole mitään mistä todistaa kuin se merionnettomuus. Kysyjä ihmetteli, että oletko sinä se nainen sieltä Helsingistä, joka sieltä mereltä pelastettiin? Minä ihmettelin, että mistä sinä sen tiedät? Hän sanoi, että ne pojat, jotka sinut pelastivat, olivat meidän seurakunnan poikia. Hän kertoi vielä, että he ovat rukoilleet sen naisen puolesta, jonka he " pelastivat ".

Kyllä Jumala on ihmeellinen. Näin minä purjehdin viimein Jumalan syliin.  

        - Marja -


Voit lähettää kirjoittajalle sähköpostia.

Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy