Kotisatama.net Ma 23.10.2017 klo 22:01  
 Taustamusiikkia


Tervetuloa Kotisatamaan.

> kotisatama / usko / todistajat / todistaja

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

Rukouspalvelu

Usko

  Todistajat

  Kotisatama Missio

  Kuka on Jeesus?

  Uskon askeleet


Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Etusivu | Edellinen | Seuraava

Luottamus

Minun tarinani alkaa jo -40 luvulta. Sodan jälkimaininkeihin syntyneenä pula-ajan lapsena jouduin kokemaan jo varhain "heittopussina" olemisen. Vanhempani  olivat töissä Helsingissä ja minut lähetettiin mummolaan "pakkasen pakolaiseksi". Sodan jälkeen Helsingissä oli pulaa kaikesta ja ikkunat olivat hajalla ja pahvit niiden tilalla. Talven vietin siis mummon hoivissa. Muulloin minut kiikutettiin arkisin Kiloon ja haettiin viikonlopuiksi kotiin.

Kuusivuotiaana pääsin lastentarhaan josta muistot ovat mukavia kalanmaksaöljyä lukuunottamatta. Koulunkäynnin aloitin pienessä puukoulussa jota Kirppulinnaksi kutsuttiin. Siinä oli vain ensimmäinen ja toinen luokka. Mäkelän koulussa kävin seuraavat 4 vuotta ja viimeiset kaksi Kallion kansakoulussa.

Sen jälkeen alkoi työrupeama. Noin 13- vuotiaana pidimme serkkuni kanssa seurakunnassa pienille kerhoa. Varhaisimmat kokemukseni Jumalasta liittyvät lapsuuteeni ja mummolaan. Siellä jo alle kouluikäisenä mummo luki minulle raamattua ja istuin hänen sylissään kuuntelin ja katselin kuvia. Raamattu oli suuri paksu kuvaraamattu.

17-vuotiaana tutustuin tulevaan mieheeni ja vajaa parikymppisenä menimme naimisiin maistraatissa. Mieheni ei kuulunut kirkkoon. 22-vuotiaana tulin äidiksi ja meillä on kaksi lasta poika ja nuorempi on tyttö. Jäin työelämästä pois odottaessani ensimmäistä lastani ja palasin sinne kun nuorimmaiseni -74 meni kouluun.

Äitini kuoli haimasyöpään odottaessani toista lastani. Se oli kova pala ja olin vihainen ja katkera siitä. Juuri kun äiti tytär suhde muuttui ystävyyssuhteeksi ja tarvitsin neuvoja lastenhoitoon ym. vastaavaan, hän oli poissa. Yhä vielä 33-vuoden jälkeen tämä vaivaa minua. En ole vihainen, enkä katkera vaan haikeana ajattelen mitä kaikkea menetimme. Äidin, ystävän, mummon, anopin ja puolison. Isäni jäi yksin. Minä olen ainoa lapsi. Isästäni tuli erakkoluonne joka viihtyi kirjojensa ja tv parissa. Yhteyttä pidimme vain jouluisin ja silloin kun hänelle oli sattunut joku tapaturma tai sairaus joka vaati lääkärissä käyntiä. Muutoin hän eli
omaahiljaista elämäänsä omasta tahdostaan.

Mieheni isä oli kuollut jo ennenkuin minä ehdin nähdä hänet. Anoppini oli ihana uskovainen persoona, joka eli lähes 94- vuotiaaksi. Hän kantoi meitä kaikkia läheisiään Jumalan helmaan rukouksissaan joka päivä.

Vuonna -88 alkoi minun erämaavaellukseni, viisivuotistaival joka vei minut lopulta Jumalan syliin. Näiden vuosien aikana hautasimme 7 läheistä, omaisia ja ystäviä. Isäni siskon miehen, isääni saattohoidin Laakson sairaalassa vain 8 päivää ja 4 päivää isäni jälkeen kuolivat tyttäreni kaksoset. Toinen ei elänyt täällä maailmassa  ollenkaan ja toinenkin vain 12 tuntia.  sitten kuolivat äitini sisko, isäni sisko,  toinen äitini sisko ja tyttäreni anoppi. Kaikki kuolivat 3 vuoden sisällä. Koskaan emme ehtineet toipua edellisestä kun uusi kuolema repi kaiken uudelleen hajalle.

Me kukin käsittelimme tuskaamme omalla tavallamme, väärin, kuten nyt tiedän. Käperryimme itseemme ja minä hautasin tuskani kahteen työhön. Sairastelin paljon ja podin syvää masennusta. Vuonna- 92 mieheni putosi mökkimme rakennustyömaan katolta. Minä näin sen kun hän mätkähti maahan. Luulin, että hän kuoli siihen paikkaan. Tein vaihtokaupan Jumalan kanssa. Jos hän säästää mieheni hengen, niin hän saa tehdä minulle mitä vain! Mieheni selvisi aitärähdyksellä ja kipeillä lihaksilla.

Minun tuskien taival alkoi siitä. En pystynyt nukkumaan. Aina kun nukahdin, näin kuinka mieheni putosi katolta. Lääkäri syötti unilääkkeitä toinen toisensa jälkeen ja minä olin vain horteessa. Lopulta päädyin Hesperian kautta psykiatrin hoitoon. Sain apua ja unenikin vähitellen korjaantui. Palasin töihin hyvin ahdistuneena, kovilla selkäsäryillä ja väsyneenä. Rukoilin, rukoilin ja totesin, ettei Jumalakaan minua kuule.

Maaliskuun iltana töissä ollessani katsoin ikkunasta ulos mustan jään peittämää merenlahtea ja ajattelin, että tuonne jos kävelen niin kaikki kipu, tuska ja ahdistus ovat poissa. Paruin ääneen, "Jumala, jos sinä et minua auta, niin mitä minulle tapahtuu? Siihen ei pysty kukaan muu."

Seuraavana aamuna kun heräsin minulla oli ihmeellinen olo. Ei ollut palaa kurkussa, eikä tiilikuormaa rinnan päällä. Oli kevyt ja helppo olo. Se rauha oli ihmeellistä. Kuulostelin sitä muutaman päivän, eikä se lähtenyt pois. Sen jälkeen uskalsin kertoa läheisilleni löytäneeni Jumalan.

Kuukausi tästä sain runonlahjan Jumalalta. Hän antaa aiheen ja sanat, minä vain kirjoitan ne ylös. Jumalan rakkaus toi elämääni paljon. Seurakuntatyöni rukousvastaajana. Toimin vuoden Kellokoskella 3 muun kanssa evankelioimistyössä potilaille, olen puhunut kirkossa ja jossain muissa tilaisuuksissa ja esittänyt saamiani runoja.

Ei uskoni minua ole parantanut monista sairauksistani ja en minä sitä odottanutkaan. Mutta sitä rauhaa minkä sydämeeni sain, ei korvaa mikään muu, Vuonna-95 pääsinkin sairaseläkkeelle kun selkäni ja niskani sanoivat yhteistyön kanssani irti. Sen jälkeen olen toiminut myös puhelinkuuntelijana ja missä vain olen voinut toimia Vapahtajamme palvelijana.

Kerran minulle annettiin tietynlainen näky, miksi niin harvoin saamme rukousvastauksia ja miksi meistä tuntuu, ettei Jumala kuule meitä. Minulle kerrottiin, että kun rukoilemme pyydämme apua Herralta. Hän heittää meille pelastusrenkaan ja siihen on sidottu köysi josta Hän pitää kiinni. Herra haluaa, että kiipeäisimme sinne renkaaseen ja antaisimme Hänen hoitaa loput, vaan......mitä me teemme? Emme LUOTA Hänen apuunsa vaan räpiköimme siinä pelastusrenkaan vieressä omin voimin. Pidämme kyllä silmällä, että rengas pysyy edessämme, mutta emme kiipeä siihen.  Mitäkö tämä tarkoittaa? Sitä, että rukoilemme Jumalaa hoitamaan sairautemme, tuskamme, hätämme ja kaikki muutkin huolemme ja sitten lopetettuamme rukoilemisen alamme taas itse huolehtimaan ja murehtimaan niitä, eli otamme ne takaisin Jumalalta, emmekä luota hänen apuunsa.

Näin minäkin porskuttelin lokakuuhun 2000 asti. Silloin sain tietää sairastavani rintasyöpää. Tiesin sen jo päivää ennen kuin lääkäri sen minulle kertoi. Jumala oli sen kertonut rukoillessani. Seuraavana iltana Jumala rukoillessa ilmoitti hoitavansa minut ja minä jätin kaiken hänen ongelmakseen, eli luotin kaiken Herralle. Mikä rauha! Sitä ei voi sanoin kuvata. Ei pelkoa, ei ahdistusta vaan tietoisuus, että olen Herran hoivissa.

Tätä rauhaa on jatkunut nyt yli kuukauden. Leikkaus on tehty ja toipuminen on hyvällä mallilla. Tällähetkellä on ihana varmuus ja tietoisuus siitä, että tulen paranemaan. Ei sitä ole lääkärit vielä sanoneet kun en ole ollut lopputarkastuksessa vaan luotan tässä lupaukseen, jonka olen saanut Jumalalta. Jo -93 tuli erään papin kautta viesti, että Jumala on parantava minut kolmesta sairaudesta. Tämä syöpä on sairaus, jos mikä. Sitten Jumala rukoillessa minulle lupasi saman ja vielä kolmannen henkilön kautta tuli ilmoitus, että Jumala on parantava minut ja vieläpä nopealla aikavälillä.Miksikö sairastuin? Sekin oli suuri LUOTTAMUKSEN osoitus Jumalan puolelta. Hän luotti minuun niin paljon, että antoi minun sairastua ja kokea TÄYDELLISEN LUOTTAMUKSEN IHMEEN. Läheiset, ystävät ovat ihmetelleet sitä rauhaa mikä minulla on.

Aikanaan ihmettelin, mikä on oleva se tehtävä mihin Jumala minua käyttää. Nyt sen tiedän. Kunhan olen hieman vielä toipunut niin saan mennä kertomaan kirkkoon ja toivottavasti muuallekin mitä merkitsee täydellinen luottamus Jumalaan. Se merkitsee sisäistä rauhaa, tyyneyttä, pelottomuutta, palvelualttiutta ja valtavaa rakkautta muita kohtaa, mutta ennen kaikkea Jumalaamme kohtaan.

         - 14.11.2000,  Pirjo -


ERÄMAAVAELLUKSENI

Se elokuun myrskystä alkoi,
tämä tuskani mittaamaton,
joka sieluni syvyyteen asti,
mua vuosia seuraava on.

Jos helpotti joskus elo
ja sydän sykkivi ilosta,
tuli viimatar paikalle silloin
raastoi hajalle sielua.

Kun pakkanen sielua raastoi
ja kohmetti syömmeni,
silmät pienokaisen silloin
mua lohdutti tielläni.

Tuli kevät ja auringon paiste
mun maailmain musteni,
oli hätäni valtava silloin
joko loppuni läheni.

Minä tuskaani huusin ja itkin
oli kauhuni mahtava.
Kädet silloin ristiin laitoin
oisko Luojastain apua.

Minä nousin kuin Fenix-lintu
ylös sieluni mudasta
ja kurkistin olkani taakse
oisko siipeni pienet mua kantava.

Ne pienet ovat ja heikot
eivät vielä mua kannata.
Jumalaan jos uskoa jaksan,
ovat vielä mua kantava.

Ja kaas on koittanut kevät
riemu sisältäin pulppuaa,
on taakseni jäänyt jo kauas
tämä tuskien erämaa.

                20.4.1993  Pirjo Forsten

Miten vastaanotan Jeesuksen elämäni Herraksi?
Takaisin todistajat sivulle...

 ©DUMultiversum Oy