10. TÄHÄNKÖ KAIKKI PÄÄTTYY?

Sain yllättävän puhelun - suruviestin - eräs ystäväni oli kuollut. Hänen
vaimonsa, ystäväni hänkin, sai asian hädin tuskin itkultaan sanotuksi.

Kun ystävä kuolee, tuntuu, kuin osa itsestä reväistäisiin pois. Ei mikään
eikä kukaan toinen ihminen voi tuota repäisyä korjata tai korvata. Siltä
tuntuu siinä hetkessä.

Kuolema tulee jollakin tavalla aina yllätyksenä, vaikka esim. sairaus olisi
asiasta etukäteen muistuttanutkin. Kuolema hiljentää, pysähdyttää meidät
vielä tänne jääneet ikäänkuin meidänkin kiireemme loppuisivat siihen.
Tuntuu surulliselta ajatella, että läheinen, ystävä, on poissa. Emme näe
häntä enää - pitkään aikaan.

Suru ei hellitä, se pitää otteessaan päivästä, viikosta, kuukaudesta, jopa
vuodesta toiseen. Itkua ei voi estää, eikä pidäkään. On itkettävä, kun
itkettää. Kaikki, mikä muistuttaa poismenneestä, laukaisee kyynelten virrat.

Joskus suru tuntuu ylivoimaiselta. Se vie kaikki voimat, jopa elämänhalun.
Ikävä ja kaipaus on niin suuri, ettei jaksa keskittyä mihinkään muuhun.
Voimat pakenevat, toisinaan tuntuisi helpoimmalta saada seurata poismennyttä
läheistä.

Toisinaan kyynelten seurana ovat loputtomat "miksi?"-kysymykset. Osaako
kukaan vastata niihin? Sisin on surua ja kyyneliä täynnä.

Tällaisia 'miksi'-kysymyksiä oli varmasti opetuslastenkin mielissä, kun
Sinut, Jeesus, ristiinnaulittiin. Vaikka he olivat yli kolme vuotta
kulkeneet Sinun kanssasi ja kuunnelleet opetuksiasi, vaikka olit puhunut
heille kuolemastasi, he eivät siltikään täysin ymmärtäneet, mistä oli
kysymys. He olivat kuolemasi jälkeen yläsalissa lukittujen ovien takana,
toisaalta juutalaisten pelosta, mutta myös surun murtamina - näin uskon.
Keskenään he varmasti kävivät yhä uudelleen läpi kiirastorstain ja
pitkäperjantain tapahtumia. He muistelivat Sinun kanssasi viettämäänsä
kolmea vuotta ja opetuksiasi. Näin he tekivät omaa surutyötään ja
lohduttivat toinen toisiaan.