Tunnen itseni yksinäiseksi.
"
Sehän on normaalia sinun tilanteessasi", sanoisit,
jos tietäisit, että
olemme juuri muuttaneet vieraalle paikkakunnalle. Äkkipäätään
ajatellen se
pitääkin paikkaansa, eihän meillä ole
täällä ystäviä, sukulaisia eikä
tuttuja. Siinä mielessä muutto oli kuin hyppy tuntemattomaan.
En kuitenkaan tarkoittanut pelkästään tätä.
Tunnen itseni "sisäisesti" tai
"
henkisesti" yksinäiseksi. Tuntuu kuin Jumalakin
olisi jättänyt minut
yksinäni purkamaan laatikoita ja aloittamaan tätä uutta
elämää. Tämä
yksinäisyys tuntuu oikeastaan paljon pahemmalta kuin
ulkonainen yksinäisyys.
Tuntuu kuin kaikki se sisäinen turvallisuuden tunne
ja rauha alkaisi olla
jotenkin epävarmalla pohjalla. Tämä yksinäisyys
ajaa minut tiiviimmin
etsimään Sinun kasvojasi, Herra. Onneksi et ole
sidottu aikaan etkä
paikkaan. Sinä olet siellä, missä Sinua rehellisin
sydämin avuksi huudetaan.
Sinä palautat mieleeni ajan vajaa kahdeksan vuotta sitten.
Sinä kysyit
silloin minulta: "Haluatko seurata Minua?" Kun
vastasin myöntävästi,
kysyit toistamiseen: "Haluatko seurata Minua, vaikka
polku olisi
kivikkoinenkin?"
Vastattuani edelleen myöntävästi, kysyit kolmannen
kerran "Haluatko seurata
Minua, vaikka tie veisi yksinäisyyteenkin?" - -
Siinä se on! Sinä
tiesit kaiken edeltä! Sinä et ole unohtanut etkä hyljännyt
minua,
vaikka kulkuni onkin haparoivaa ja kompastelen jatkuvasti.
Syvä rauha laskeutui sydämeeni. Kiitos Herra, että olet
tässä. Kiitos, että
olet kanssani ilon ja murheen hetkellä, koko ajan! kiitos,
että et koskaan
jätä etkä hylkää minua!
