Ensi askelees olivat arkoja
pieni kätesi, kädessä vanhemman
astuit pitkospuusi alkuun.
Ympärilläsi korkea ruovikko,
taivaankansi, sininen ylläsi
elämänpolkusi alkoi.

Käsi irtosi kädestä vanhemman
käyvät askelees reippaammiksi.
Paljaat varpaat, harmaa pitkospuu
auringon kilo, leikit lapsuuden
suuret myrskyt ja kuumuus kesien,
kuuluu lapsuuden ihanaan aikaan.

Joskus lipesit päältä pitkospuun,
putosit hetteiseen veteen.
Aina kuitenkin ponnistit ylöspäin
sinä matkaasi tahdoit jatkaa.
Sua maailma kutsui ja vietteli
sinne nuoruuden innolla juoksit.

Jäi taaksesi lapsuus ja pitkospuut,
sinä asfalttipolkuja tallaat.
On kotina laatikko, laatikossa
kello kourassa elämää mittaat.
Niin kiihkeesti juoksevat viisarit
vain harvat sen tahdissa jaksaa.

Joskus vilahti mielessä pitkospuut
ja lapsuuden huoleton aika.
Mihin vilahti vuodet näin vikkelään
mihin hävisi maailman taika?
Kuka taluttaa kumaraa kulkijaa,
kuka saattavi pitkospuun alkuun.

Tahdon takaisin luokse pitkospuun,
nyt sen kulkea tahdon loppuun.
Käsikädessä Herrani, Vapahtajani
eivät heikot jalkani horju.
Kun vihdoinkin pääsemme perille
jäävät taakseni elämän pitkospuut.