VIIMEISIN VOIMIN
Tänään satoi ensilumi. Kuin maa, joka saa suojakseen
valkean vaatteen,
minäkin haluaisin piiloutua. Nukkua talven yli, kerätä
voimia ja unohtaa
kaiken menneen, herätä keväällä uuteen
aamuun.
Mutta näin ei ole ihmiselle säädetty. Onko tarkoitus
kantaa elämänmittaista
kuormaa ikuisuuden portille asti? Entäpä kun en jaksa?
Kulkuni kävi yhä
kumarampaan, vaikka matkani oli vasta puolessa välissä.
Viimein pettivät
jalatkin, eivät jaksaneet suuren taakan alla.
Tässä olen polvillani, kun törmäsin puuhun.
Mikäs' puu tässä keskellä tietä
kohoaa? Nostan katseeni ja näin - ristinpuun!
Hädissäni, viimeisin voimin, tarrauduin siihen. Jaksoin
taas nousta
jaloilleni ja jatkaa matkaani - hiljakseen, mutta levollisin
mielin.
Taakkani on keventynyt, suurin osa on jäänyt ristinpuun
juurelle.
Voi minua, kunpa olisin ymmärtänyt aikaisemmin! Voi
minua! |
|
|
|