LAHJAKSI SAATU

Kuljen yksin hiljaisessa metsässä. Ilta-auringon säteet siivilöityvät puiden
lomasta. Mielessäni soi laulu:

"Sinä riisuit suruvaatteeni, muutit itkuvirteni,
kauneimmaksi karkeloksi päällä maan.
Sinä tartuit kuilun partaalla, kiinni elämästäni,
nostit syvyydestä, jotta nähdä saan:

Jokainen aamunkoitto ihme on uus,
lahjaksi saatu salaisuus.
Muistuta sydämeni sykkiessä,
tässä on loppuelämä." (*)

Kyyneleet virtaavat poskilleni. Kuinka oikeassa laulajat ovatkaan.
Sydämeni ylistää ja itkee ilosta: Oi, Herra tätä suurta armoa,
jota olet osoittanut minua kurjaa ja heikkoa kohtaan.

Sinä olisit voinut antaa minun pudota mustaan epätoivon kuiluun, jolle ei
ole pohjaa. Minulla itselläni ei ollut voimaa tarttua Sinuun. Minulla ei
ollut mitään ansiota siihen, että tartuit elämääni huutaessani Sinua
avukseni, ei yhden yhtäkään hyvää tekoa tuoda Sinulle.

Päinvastoin, saan huudahtaa samoin kuin uskoni alkutaipaleella: Oi Herrani,
armahda minua!


(*) lainattu teksti Kari Haapalan