Kotisatama.net La 24.06.2017 klo 04:43  
 Taustamusiikkia


Nosta ankkuri ja purjehdi kotisatamaan.

> kotisatama / raamattujasana / viikonsana / sana

Ohje <
Kotisatama in English


  Info

Tietohakemisto

Haku

Raamattu ja sana

  Viikon sana

  Lukuprojekti

  Sana Sinulle

  Saarna.net

  Sana Sinulle lehdille

  Linkitä Sana Sinulle


Rukouspalvelu

Usko

Tapahtumakalenteri

Kauppa

Äänestys

Kortti





Suosittele sivua! Teksti 49/2014 | Etusivu | Edellinen | Seuraava

Näkyykö eilinen, huominen vai nyt?
 
"Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden." 
1. Piet. 2:4-5 [kr92] [kr38]    

Seurakunnissa samoin kuin yritysmaailmassa puhutaan mieluusti näystä; puhutaan sen merkityksestä ja siitä, miten näky ohjaa tavoitteeseen. Edelleen puhutaan myös siitä, miten tärkeää on saada näky ohjaamaan kaikkea tekemistä jne.

Seurakuntaelämässä meillä on etuoikeus puhua näystä oikein isolla alkukirjaimella, koska uskomme tietenkin yhteisen näkymme olevan lahja Jumalalta. Tästä olen kirjoittanut jo aiemmin.

Joskus emme tosin jostain syystä uskalla unelmoida riittävän isosti, jolloin meitä uhkaa vaara, josta amerikkalainen 1900-luvun saarnaaja-kirjailija A.W. Tozer uskovia varoitti:

"Jumala etsii ihmisiä, joiden kautta hän voi tehdä mahdottomia - sääli, että me suunnittelemme vain asioita, joita voimme itse tehdä." (A.W. Tozer)

Jos nyt kuitenkin seurakuntana uskaltaudumme yhdessä tarttumaan Jumalan suunnitelmiin ja lähdemme hänen antamansa näyn mukaan vaeltamaan, voimme nähdä elämämme osana Jumalan valtakunnan isoa kuvaa.

Näky on sopivan kokoinen viipale siitä valtavan suuresta 'kakusta', jota me nimitämme Jumalan valtakunnaksi. Näky on juuri sinulle ja minulle sopivaksi räätälöity osa Jumalan ikuisuussuunnitelmasta, jonka hän on luottanut meille osana yhteistä missiota.

Ikävä kyllä edes tarkka ja oikea näky ei vielä 'tuo kevättä'. Vaikka se olisi Herran Habakukille antaman ohjeen mukaan kirjoitettu "niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea" (Hab. 2:2), sekään ei riitä, jos kukaan ei osta sitä omakseen. Käytän tietoisesti näyn vastaanottamisesta teonsanaa 'osta', sanan 'ota' sijaan, koska näky ja sen mukaan eläminen maksaa ihmiselle hintaa.

On tilanteita, jossa seurakunta vain ihastelee ja katselee näkyä kuitenkaan tahtomatta ostaa sitä omakseen. Saman olen nähnyt yritysmaailmassa, mutta ikävä kyllä seurakunnat eivät nekään poikkea edukseen tässä asiassa.

Tällöin seurakunta ei elä näystä, vaan tyytyy pelkästään puhumaan siitä. Jos yhteisen uskonelämän painoarvo ei ole sanalla 'näky', vaan sanalla 'puhutaan', hedelmä jää sekin puheeksi. Aivan turhan usein jopa houkutteleva ja oikea näky jää puheeksi ilmaan sen tähden, että emme uskaltaudu 'ostamaan' sitä.

Mitä näkyy milloinkin?

Syitä haluttomuuteen 'ostaa' näky on useita. Nyt tahdon esitellä yhden - ehkä yleisimmän - syyn siihen, minkä tähden syttyminen näylle jää kauniiksi puheeksi ilmaan. Tämä syy on yksinkertaisesti se, että ajoitamme näyn väärin. Urheilukielellä sanottuna kadotamme näyn 'momentumin'.

Oikean ajoituksen löytyminen ei ole vaikeaa - päinvastoin. Nimittäin jos näky ei elä nykyhetkessä, vaan se jää joko taakse menneeseen tai odottaa vasta etäällä tulevaisuudessa, se jää pelkäksi puheeksi ja kadottaa teränsä. Näin käy ainakin niin kauan, kun ihminen on sidottu elämään nykyhetkessä. Tekemätön teko ei vain kykene matkaamaan tulevaan eikä menneeseen sen enempää kuin sanomaton sanakaan.

Vaikka näyn maalipiste odottaisi vielä tulevassa ajassa, näyn fokus tulee asettua tähän hetkeen. Jos näin ei ole, 'väärään aikaan' laskettu näky korkeintaan vaikeuttaa elämää nykyhetkessä, koska tällöin sydämen näyllä ei ole annettavaa tälle päivälle ja se saattaa jopa viedä huomion kokonaan tämän päivän haasteilta.

Kuvittele itseäsi vaikkapa ajamassa autoa vieraan suurkaupungin ydinkeskustassa ruuhka-aikaan. Jos mielesi harhailee ajaessa aamun kotiriidassa puolisosi kanssa tai mieltäsi painaa syvä huoli tulevan viikon kehityskeskustelusta irtisanomisuhan alla, pystytkö tällöin suoriutumaan kunnialla ajohaasteesta, joka vaatisi keskittymistä nykyhetkessä?

Saman olen kokenut myös niin yksinkertaisessa toiminnassa kuin juokseminen. Jos fokus karkaa ikävään puheluun ennen lenkkiä tai se harhailee iltatilaisuuden järjestelyissä tai alkavan viikon aikataulussa, en yksinkertaisesti pysty antamaan parastani juoksulenkillä ja lenkistä jää sellainen puolinainen olo.

Vielä traagisemmin asian kokee, kun lähtee juoksemaan maastoon olematta 100% läsnä nykyhetkessä. Ei kulu hetkeäkään, kun sitä kompastuu tai taittaa nilkkansa kiveen tai juurakkoon. Jos juoksulenkille lähdettäessä mielessäni siintää selkeä tavoite ja olen 'ostanut' näkyni siitä, mitä teen, kykenen laittamaan muut asiat sivuun ja keskittymään siihen, mikä on tässä hetkessä käsillä. Näin siitä huolimatta, vaikka kilpailullinen tavoite olisi vasta puolen vuoden päässä.

Jokainen meistä varmasti tunnistaa ja tunnustaa 'näyn' tärkeyden nykyhetkessä. Sama 'näyn läsnä olemisen' -laki pätee myös seurakuntaelämässä ja siinä, miten meidät on yhdessä ja erikseen kutsuttu elämään Jumalan näkyä todeksi tänään.

Herra Jeesus tahtoo, että seurakunta - siis Kristuksen ruumis - on elävä ja läsnäoleva tässä kuluvassa hetkessä niin kuin hän on itsekin. Jos seurakunta elää Kristuksessa ja näyllä on selkeä tarkoitus ja paikka tässä päivässä, saamme nähdä Jumalan valtakunnan todellisuuden samoin tässä ja nyt.

Jos taas ohitamme näyn sen vuoksi, että 1) odotamme sen tulevan tai 2) etsimme sitä menneestä, elämä ajaa ohitse ilman, että koskaan ehdimme tarttua hetkeen ja kokea Jumalan valtakunnan läsnäolon.

Otan Raamatusta muutaman esimerkin tästä, mitä se tarkoittaa, kun seurakunta elää eilisen näkyä, huomisen näkyä ja tämän päivän näkyä.

Se näkyi - eilisen muistot

Aloitetaan tilanteesta, jossa Jumalan seurakunta - tai tässä tapauksessa hänen omaisuuskansansa - jäi katsomaan eilisen päivän näkyjä.

Turha nostalgia on eri asia kuin rohkaiseva muisti tähän hetkeen. En siis kritisoi katsomista menneisyyteen oppimisen tai rohkaisun kokemuksena, joka voi hyvinkin tukea olemassa olevaa näkyä tälle päivälle. Eilisen muistot ovat este silloin, jos ne estävät meitä elämästä tätä päivää tai erehdyttävät meidät perustelemaan itsellemme, miksi emme tahdo mennä eteenpäin Jumalan antamassa näyssä. Tarkoitan niitä - "tätäkin on yritetty" -kommentteja.

Katsotaanpa Vanhan testamentin esimerkkiä eilisen muistoista ja siitä, miten mennyt voi pysäyttää meidät elämästä nykypäivää:

"Sitten israelilaiset lähtivät liikkeelle Elimistä ja tulivat Sinin autiomaahan, joka on Elimin ja Siinain välillä. He tulivat sinne toisen kuun viidentenätoista päivänä Egyptistä lähtönsä jälkeen. Autiomaassa israelilaiset alkoivat nurista Moosesta ja Aaronia vastaan ja sanoivat heille: 'Kunpa Herran käsi olisi lyönyt meidät kuoliaaksi Egyptissä, kun vielä olimme lihapatojen ääressä ja saimme ruokaa kylliksemme. Mutta te olette tuoneet meidät tänne autiomaahan tappaaksenne nälkään kaikki nämä ihmiset!'" (2. Moos. 16:1-3)

Oli kulunut vasta 1 1/2 kuukautta siitä, kun israelilaiset olivat lähteneet Egyptistä, kun he jo napisivat Aaronille ja Moosekselle oloaan. Näin pian he olivat unohtaneet sen näyn luvatusta maasta, joka oli saanut heidät haluamaan uutta, lähtemään liikkeelle ja jonka motivoimina he olivat lähteneet rohkeasti matkaan Kaislamereltä.

Siinä, missä Aaron ja Mooses elivät vielä Jumalan antamaan näkyä ja johtivat kansaa arjessa kohti kauempana siintävää luvattua maata, kansa oli kadottanut 'jokapäiväisen näkynsä' - fokuksen siitä, mitä he tekivät. He alkoivat katsoa menneeseen ja näkivät elämän ihanuuden jääneen taakse. Menneisyyden 'seireenien' kutsu oli niin voimakas, että se pysäytti heidät ja sai heidät kadottamaan Jumalan antaman näyn kiintopisteen nykyhetkessä.

Näky, jonka he olivat halulla 'ostaneet', tuntui nyt maksavan liikaa. He kompuroivat nykyhetkessä, koska etsivät näkyä menneestä. Eilisen näkymät estivät heitä näkemästä Jumalaa ja tuntemasta hänen läsnäoloaan nykyhetkessä.

Jotain samaa on siinä, kun löydämme itsemme seurakuntana muistelemassa menneitä ja puhumassa siitä, kuinka olisi niin valtavan hienoa, jos ne ajat tulisivat takaisin. Aivan kuin elämä silloin olisi ollut tarkoituksellista, mutta tarkoitus nykyhetkestä oli tiessään. Miksi kiinnittää huomio menneeseen, kun Jumala tahtoo meidän jokaisen elävän hänen valtakuntansa todellisuutta ja näkyä tänään?

Se ehkä näkyisi - huomisen haaveet

Toinen yhtä yleinen erhe on seurakuntana alkaa elää näkyä, jolla ei ole kosketuspintaa nykyhetkessä sen tähden, että se näyttäytyy meille pelkästään tulevaisuuden näkymänä. Se odottaa jossain ja me odotamme sitä - eikä näky ja ihmiset koskaan kohtaa toisiaan.

Näystä tulee este nykyhetkelle, jos keskitymme odottamaan sitä ja sen aikaa. Mistä me tiedämme, ettei sen aika olisi jo tänään, jos vain odotamme. Voi olla, että olemme jopa valmiit kulkemaan kohti Jumalan näkyä, mutta syystä tai toisesta emme vain uskalla ottaa askeleita tänään, koska pelkäämme ehkä rikkovamme tai kadottavamme tulevaisuudessa siintävän haavekuvan tai näyn.

Otan tästä esimerkin Paavalin kirjeenvaihdosta Tessalonikan seurakunnalle, jossa hän joutuu ojentamaan muutamia 'kurittomia veljiä':

"Olemme nimittäin kuulleet, että jotkut teidän joukostanne elävät kurittomasti eivätkä tee työtä vaan touhuavat joutavia. Sellaisia me käskemme ja kehotamme Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä rauhoittumaan ja ansaitsemaan itse leipänsä. Mutta älkää te, veljet, väsykö tekemään hyvää. Jos joku ei alistu siihen, mitä olemme tässä kirjeessä sanoneet, antakaa hänelle opetus älkääkä olko hänen kanssaan tekemisissä. Ehkä hän silloin häpeää. Älkää silti pitäkö häntä vihollisenanne vaan ojentakaa kuin veljeä." (2. Tess. 3:11-15)

Tekstissä mainitut tyhjäntoimittajat ja jouten eläjät (2. Tess. 3:7, 11) eivät olleet työttömiä työkyvyttömyyden tai työn puutteen vuoksi, vaan he olivat työtä omasta halustaan vieroksuvia työkykyisiä henkilöitä, jotka elivät muiden seurakuntalaisten kustannuksella.

Herää tietenkin kysymys, että minkä tähden he olivat valinneet joutenolon elämäntavakseen? Tessalonikan seurakunnan voimakas Kristuksen paluun odotus antaa viitteitä siitä, että velttoilijat olivat heitä, ketkä olivat harhautuneet kuvittelemaan, että uskovien ylösnousemus ja Jeesuksen toinen tulemus oli jo tapahtunut tai aivan käsillä (2. Tess. 2:2). Osa seurakuntaa eli niin voimakkaassa Herran paluun odotuksessa, että he lamautuivat täysin normaalilta elämältä. He odottivat Kristuksen paluuta ennakoivan näyn toteutumista jopa niin kiihkeästi, että odottamisesta ja siitä puhumisesta oli tullut heille evankeliumin julistamista ja jopa toimeentulon hankkimista tärkeämpää.

En usko, että tämä on sitä, mihin Kristus on meidät kutsunut, vaikka näky eli sangen kirkkaasti heidän keskellään. Ongelma ei ollut näyn kirkkaudessa, vaan siinä, että näky odotti vasta tulevaisuudessa ja passivoi heidät nykyhetkessä vain odottamaan.

Tilanne on hyvinkin sama, jos puhumme ja odotamme tulevaa herätystä, joka on luvattu alkavaksi vasta viimeisinä aikoina tai seurakunta passivoituu odottamaan jotain merkkiä, minkä jälkeen he alkaisivat vasta toimimaan. Jos näky odottaa meitä vasta "perillä", niin minkä tähden Jumala pitää tahtoisi passivoida meidät tänään?

Ehkä odotus on oikea, mutta voisimmeko silti kysyä Herralta Jeesukselta, mitä hän tahtoisi seurakuntaruumiin 'kätten ja jalkojen' tekevän sillä välin, kun se valmistautuu maaliviivan ylittämiseen.

Se näkyy - elämä on nyt

Jätän viimeiseksi ajatuksen siitä, että seurakunnalle on annettu elävä näky - ei passiivista odottavaa tai muistelevaa näkyä, vaan elävä näky, joka kuuluu ja tuntuu nykyhetkessä.

Esimerkiksi nykyhetkessä elävän näyn kantajasta voit poimia käytännössä kenen tahansa Uuden testamentin apostolin tai Vanhan testamentin profeetan. He kaikki tiesivät elävänsä osana suurempaa näkyä, mitä heidän oma elämänsä oli, mutta siitä huolimatta he - tai ehkä juuri sen tähden - elivät näkyä todeksi joka hetki.

Otankin lopuksi esimerkiksi nykyhetken näystä Pietarin ensimmäisestä kirjeestä kehotuksen, jossa hän puhuu elävistä kivistä kootusta rakennuksesta nimeltä seurakunta. Pietarin teksti ei liene vallan vieras kuva meille kenellekään:

"Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden." (1. Piet. 2:4-5)

Pietari kehottaa uskovia tulemaan Herran Jeesuksen Kristuksen - elävän kiven - luo, mikäli he tahtovat löytää todellisen elämän tähän päivään. Voimme toki tyytyä elämään näennäistä elämää vähän syrjemmällä, mutta vain Kristuksen luona ja välittömässä läheisyydessä on elävän elämän lähde.

Kristus on elävä kivi ja hän elää tänä päivänä. Hän on elävä persoona, joka elää sinua varten. Kristus on 'elävä kivi' myös siksi, että hän on elämän antaja - kristityn elämän lähde. Jokainen, joka tulee 'elävän kiven' luo saa elämän.

Ja jos luit Pietarin kirjeen tekstin tarkkaan, huomasit ettei elävyys lopu Kristukseen, vaan Kristuksen eläväksi tekevä voima luo hänen omistaan "eläviä kiviä hengelliseen rakennukseen" eli seurakuntaan. Elävät kivet eivät ole hajallaan siellä täällä, vaan ne on kutsuttu rakentumaan yhdeksi hengelliseksi rakennukseksi ja tämän elävän 'temppelirakennuksen' osana jokainen kivi paljon on enemmän kuin se olisi yksinään. Ketään rakennuksen 'kivistä' ei katsota arvottomaksi palvelemaan tai 'toimittamaan hengellisiä uhreja', vaan jokaisen kiven arvo Jumalan silmissä perustuu eläväksi tekevään kiveen, seurakunnan kulmakiveen, Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Ja jos luit tekstin vieläkin tarkemmin, huomasit, ettei Pietari kerro siinä sen enempää menneestä ajasta kuin tulevastakaan. Hän puhuu vain nykyisyydestä, missä elämme juuri nyt. Meitä kehotetaan tulemaan hänen luokseen tässä hetkessä ja edelleen rakentumaan kivinä "toimittaaksemme hengellisiä uhreja" samoin yhä hetkessä. Tämä on kuva seurakunnasta, joka elää Kristuksessa ja toteuttaa hänen antamaansa näkyä uskollisesti omassa ajassaan.

Jokainen kivi Kristus-temppelirakennuksessa on tarkoitettu täyttämään oman paikkansa ja jakamaan yhteisen näyn. Seurakunta ei rakennu 'aktiivikivistä', jotka mesovat ja meuhkaavat ja paiskivat itsensä hengiltä, ja 'passiivikivistä', jotka tyytyvät seuraamaan sivusta 'aktiivikivien' mesomista. Herra tahtoo jokaisen olevan hänen otollinen palvelijansa, elävä kivi seurakuntarakennuksessa - osa tämän päivän elävää näkyä Jumalan valtakunnassa.

Vierailija vai asukas?

Lopuksi kutsun sinut katsomaan Jumalan seurakuntaa ja sille varattua täydellistä näkyä ja näkymää vielä yhdestä uudesta näkökulmasta. Kysyn sinulta, mitä mieltä sinä olet, että onko Herra Jeesus Kristus seurakunnassaan 'vierailija' vai aina läsnäoleva 'asukas'? Ja ennen kuin vastaat tähän, mieti vielä mitä vastauksesi tarkoittaa seurakunnalle annetun näyn kannalta.

Siinä, kun pohdit ja perustelet itsellesi vastausta kysymykseeni, lukaisepa vielä pieni kappale Ilmestyskirjasta suuntaa antamaan:

"Näin myös pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, laskeutuvan alas taivaasta Jumalan luota, valmistettuna niin kuin morsian, miehelleen kaunistettu. Ja minä kuulin voimakkaan äänen sanovan valtaistuimelta: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Hän asuu heidän keskellään, ja he ovat hänen kansojaan. Jumala itse on heidän kanssaan, heidän Jumalansa." (Ilm. 21:2-3)

Jotenkin minusta tuntuu, että Herraan Jeesukseen kuten myös Jumalan Pyhään Henkeen suhtaudutaan seurakunnassa kuin hän olisi vierailija tai kunniavieras. Ainakin tapa, jolla häntä ja etenkin Jumalan Pyhää Henkeä puhuttelemme viittaa siihen. Ajatus tuntuu minusta vieraalta, kun näen seurakunnan kuitenkin olevan Jumalan temppeli - hänen kirkkautensa asuinsija ja paikka jota hänen läsnäolonsa asuttaa.

Käsittääkseni Jeesus Kristus on valinnut seurakunnan Pyhän Henkensä asuinsijaksi ja hän täten itse asuu keskellämme. Jumalan läsnäolon todellisuus ei odota seurakuntaa tulevaisuudessa, vaan se on jo tätä päivää (Joh. 1:51). Tästä syystä tuntuu merkilliselle, että seurakunnissa puuhastellaan niitä näitä ja vähän noitakin, jotta voidaan sitten sanoa, että oli "hyvä ilta ja Jumalan Henki oli vahvasti läsnä".

Minne Jumalan Pyhä Henki sitten katoaa, kun tiemme illalla erkanevat? Painaako Kristus 'seurakunnan oven' kiinni vai unohtaako Kristuksen seurakunta hänet kirkkorakennukseen? Eikö Johanneksen niin kuin Pietarinkin tekstin perusteella ole ilmeistä, ettei Herra tahdo vain 'käydä pikavisiitillä' tai tarkistuskäynnillä omiensa parissa, vaan hänen tahtonsa on asua ja olla läsnä heidän keskellään nyt ja aina?

Ihmiset tahtovat mennä taivaaseen, mutta - kiitos Herralle - Jumala on aina tahtonut tulla maanpäälle alas ihmisten luo: "Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä!"

Samoin Herra edelleen tahtoo, että tartumme hänen meille antamaan näkyyn jo tänään. Jos hän ei käy luonamme vain 'tarkistuskäynneillä' ja 'kyläilemässä', vaan hän asuu itse keskellämme, niin minkä ihmeen takia odotamme hänen aikaansa, kun se on jo tänään? Hänen lahjaksi antama näky ei ole sen enempää muistolaatta eikä reliikki kuin se ei ole tulevaisuuden kangastus tai epämääräinen toive. Jumalan näky seurakunnalle on elää hänen läsnäolossaan ja toteuttaa näkyä niin, että Jumalan valtakunta voi murtautua esiin jo tänään Herran nimeä kirkastaen.

Tarttukaamme siis hänen antamaan näkyynsä koko seurakuntana halulla ja rohkeudella.

Pohdittavaa

Missä (ajassa) näky toteutuu?
Onko Herra Jeesus seurakunnassaan vierailija vai asukas?
 


© 2014 Jori Brander. Kaikki oikeudet pidätetään.
Teksti julkaistu: 02.12.2014
 
 ©DUMultiversum Oy