Kotisatama.net Pe 03.04.2020 klo 13:50  
 Taustamusiikkia


Tervetuloa Kotisatamaan.

> kotisatama / raamattujasana / viikonsana / sana

Ohje <
Kotisatama in English


  Tapahtumakalenteri





Suosittele sivua! Teksti 45/2003 | Etusivu | Edellinen | Seuraava

Taivaallinen isänmaa
 
"Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.

Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne.

Ei, he odottivat parempaa {pyrkivät parempaan, KR38}, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin."
 
Hepr. 11:13-16 [kr92] [kr38]    

Lauantaina vietettiin pyhäinpäivää. Itse koen, että pyhäinpäivä aloittaa joulunajan odotuksen, vaikka virallisesti vasta tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden ja adventti aloittaa kirkollisen joulunodotuksen ajan. Syynä tähän henkilökohtaiseen mieltymykseeni lienee pyhäinpäivänä hautausmaille syttyvä kynttilämeri, joka saa toisintonsa taas kohta jouluaattona. Pyhäinpäivän pimeään sytytetty kynttilämeri on kuin ennakkonäytös jouluaaton suuresta 'näytöksestä'.

Suomessa viettävään pyhäinpäivään on yhdistetty kaksi eri kirkkojuhlaa: kaikkien pyhien päivä (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien sielujen päivä (Commemoratio omnium fidelium defunctorum). Ensin mainittu traditio on alun perin peräisin 300-luvulta idästä, jossa sitä vietettiin pääsiäisaikana. Bysanttilaisessa kirkossa sitä vietettiin kohta helluntain jälkeen. Lännessä kaikkien pyhien päivää on vietetty 700-luvun lopulta saakka kelttien ja frankkien parissa, joilta myöhemmin juhlan Rooman kirkko omaksui ja liitti kirkkokalenteriinsa.

Toinen pyhäinpäivään liitetty juhla, eli kaikkien sielujen päivä, on peräisin vasta vuodelta 998, ja juhlaksi se vakiintui 1300-luvulla. Juhlasta tuli myöhemmin suosittu etenkin Yhdysvalloissa (Halloween, 31.10). Ja Halloweenin tunnuksenhan kaikki tietävät; se on ontosta kurpitsasta veistetty irvistelevä lyhty. Nykyään Halloweenia yritetään ainakin kaupallisessa mielessä istuttaa myös Suomeen.

Amerikassa vietetyn Halloweenin juuret eivät ole peräisin pelkästään kristillisestä traditiosta, vaan juhlan taustalla on kelttien muinainen sadonkorjuujuhla, jonka yhteydessä muistettiin myös vainajia. Kelttien uskomusten mukaan kaikkien edellisvuonna tuonpuoleisuuteen siirtyneiden sielut liittyivät sadonkorjuuta juhlivien ihmisten seuraan. Sadonkorjuuväki pani ylleen pelottavia naamioita, jotta vainajien sielut häädettäisiin pois elävien maailmasta. Vastaavasti suomalaisen kansanperinteen mukaan pyhäinpäivän aattona ei ollut lupa hakata puita eikä muutenkaan kolistella, koska aattoyönä uskottiin pyhien miesten, autuaiden vainajien, olleen joukolla liikkeellä.

Monessa katolisessa maassa juhlitaan edelleen molempia päiviä, mutta protestanttisissa maissa, kuten Suomessa, pyhäinpäivän juhlasta tuli yksipäiväinen pian uskonpuhdistuksen jälkeen. Vaikka pyhäinpäivänä katseet kääntyvät tästä ajasta poistuneisiin pyhiin, ei pyhäinpäivä ei ole pelkkä vainajien muistopäivä, koska toki kaikki Kristuksen omat, elävätkin, ovat pyhiä Herran sovitustyön kautta.

Juhlapyhä odotukselle

Pyhäinpäivään niin kuin moniin muihinkin kristillisiin kirkkopyhiin liittyy voimakkaasti odotus. Pyhäinpäivänä odotetaan tavattavan ikuisuudessa nykyisen maailmanajan jättäneet läheiset ihmiset. Paino tässä on sanalla 'odottaa' - vastakohtana toivomiselle, johon sisältyy epävarmuus tulevasta. Päinvastoin kuin toivossa, odotuksessa ei ole epävarmuutta.

Odotus onkin sopiva teema pyhäinpäivälle, mikä käy ilmi myös kansankirkkomme ehdotuksista pyhäinpäivän saarnatekstiksi, joista olen valinnut tämänkertaisen tekstin: Hepr. 11:13-16. Odottaminen on osa tätäkin tekstiä, sillä sen jakeessa 16 sanotaan: "Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata."

Missä on patriarkkojen isänmaa?

Teksti alkaa kuolemasta: "Uskovina nämä kaikki kuolivat." Sanat "kaikki nämä" viittaavat erityisesti edeltävässä tekstikappaleessa (Hepr. 11:8-12) mainittuihin patriarkkoihin: Abrahamiin, Iisakiin ja Jaakobiin. Toki sanat viitannevat myös mainittuihin heitä edeltäneisiin muinaisiin uskonmiehiin, Abeliin, Eenokiin ja  Nooaan (#Hepr. 11:4-7), mutta erityisesti patriarkkoihin. Kirjeen kirjoittaja todistaa heidän uskoneen Jumalan lupaukseen (1. Moos. 15:5) aina maanpäällisen vaelluksensa loppuun saakka. He uskoivat Jumalan lupauksen täyttyvän, vaikka eivät kuolinhetkeen mennessä olleet vielä nähneet vilaustakaan lupauksen täyttymisestä. Siitä huolimatta kirjeen kirjoittaja todistaa heidän kuolleen luottaen Jumalan lupaukseen.

Eivätkö patriarkat sitten odottaneetkaan pääsyä Kanaan maahan, joka oli luvattu heille ja heidän jälkeläisilleen? Oliko heidän odottamansa isänmaa kenties jossain muualla? - Näin ainakin heprealaiskirjeen kirjoittaja todistaa: "Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne." Toisin sanoen, jos Abraham olisi halannut takaisin Harraniin tai Kaldean Uriin, niin mikä olisi estänyt häntä palaamasta sinne? - Samoin Isak ja Jaakob olisivat aina voineet palata hedelmälliseen Kaanaan laaksoon paimentamaan laumojaan. Voimme siis päätellä, että se maa, jonka nämä paimentolaismiehet kokivat isänmaakseen ei ollut Kaanaan maa eikä kumpikaan Kaldean (Babylonia) suurkaupungeista.

Jo tekstin ensimmäinen jae antaa vihjeen luvatun maan sijainnista, sillä patriarkkojen sanotaan tunnustaneen olleensa "vieraita ja muukalaisia maan päällä". He olivat oman maansa ulkopuolella vieraassa maassa. He olivat maahanmuuttajia - maassa oleskelijoita vain rajatun aikaa. Heidän tarkoituksenaan ei ollut jäädä asumaan pysyvästi paikkakunnalle eikä edes hakea maan kansalaisuutta. Pikemminkin he kokivat olevansa "vieraita ja muukalaisia maan päällä" ja samaan aikaan he "osoittavat kaipaavansa isänmaata".

Ajatus patriarkkojen muukalaisuudesta maanpäällä ei ole yksin heprealaiskirjeen kirjoittajan näkemys, vaan hänen aikansa diasporajuutalaiset ( = hajaannuksessa vieraalla maalla elävät) kokivat samoin itsensä 'oleskelijoiksi' kansojen keskellä. Tällaisella kielenkäytöllä oli juurensa Vanhan testamentin sivuilla: 1. Moos. 23:4 ja 4. Moos. 25:23. Vaikka he siis asuivat pysyvästikin jossain maassa, he eivät kokeneet sitä omakseen - se ei ollut heidän kotimaansa.

Täten heidän mielessään oli kaipuu toiseen maahan, parempaan kuin se, missä he nyt asuivat tai mistä he olivat aikanaan lähteneet. Se ei voinut olla mikään muu kuin paikka, jota me kutsumme 'taivaaksi'. Näin siksi, että heidän luvattu maansa ei voinut sijaita tällä pallolla, koska he ilmaisivat selkeästi sekä sanoilla että elämällä olevansa muukalaisia tässä maailmanajassa.

Pelkästään patriarkkojen normeista poikkeava elämä oli vahva osoitus heidän muukalaisuudestaan tässä ajassa. Heidän arvonsa olivat erilaiset kuin heitä ympäröivällä maailmalla, samoin heidän Jumalansa oli eri kuin kansoilla, joiden keskuudessa he asuivat. He pitivät kiinni isänmaansa arvoista ja vaelsivat niiden mukaan, mikä teki heistä muukalaisia nykyisyydessä. Heidän esimerkkinsä rohkaiskoon myös meitä näyttämään värimme ja elämään rohkeasti oman 'isänmaamme' arvojen mukaisesti.

Taivaallinen isänmaa

Patriarkkojen isänmaa oli siis Jumalan luona - todellinen 'Isän maa'. Isänmaa (kreikan kielen 'patris') tarkoittaa kotimaata, josta ihminen on syntyisin ja jonne hän tuntee kuuluvansa. Isänmaassa asuessaan henkilö nauttii kaikista perustuslain takaamista oikeuksista ja eduista; vieraalla ja muukalaisella ei ole vastaavia oikeuksia kuin maan kansalaisella. Koko elämänsä ajan patriarkat odottivat pääsyä isänmaahan - Jumalan luo: "Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata."

Taivaallinen isänmaa ja kaupunki, johon he odottivat palaavansa, ei ollut mikä vain kuvitteellinen kaupunki kaukana tulevaisuudessa, vaan kaupunki, jonka Jumala "on heitä varten jo rakentanut valmiiksi." Taivaallinen koti oli valmis jo patriarkkojen aikana: Jumalan suunnittelema ja rakentama kaupunki, joka odotti valmiina matkamiesten paluuta kotiin. Eli taivas oli valmistettu patriarkoille ja kaikille muille Jumalan pyhille, jo ennen kuin he päättivät pyhiinvaellusmatkansa maanpäällä. He vaelsivat täällä muukalaisia eivätkä kokeneet kuuluvansa tänne, vaan odottivat jo ajassa pääsyä taivaalliseen isänmaahan - Jumalan omilleen suunnittelemaan ja rakentamaan kotikaupunkiin (Hepr. 11:10).

Diasporajuutalaisuudessa Jumalaa kutsuttiin maailman arkkitehdiksi ja rakentajaksi. Tätä ajatusta kannatti etenkin ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla Aleksandriassa elänyt juutalainen filosofi Filo, joka omistautui elämäntyössään juutalaisuudelle ja kreikkalaiselle filosofialle. Hän oli vaikutusvaltainen ja arvostettu Aleksandrian juutalaisten keskuudessa, joten hänen opetuksensa vaikuttivat vahvasti myös paikalliseen juutalaisuuteen.

Filo näki taivaan eräänlaisena 'äitikaupunkina', jonka Jumala on suunnitellut ja rakentanut. Hän ei ajatellut taivaallista Jerusalemia maanpäällisenä tulevaisuuden kaupunkina, kuten perinteinen juutalaisuus teki, vaan päinvastoin hän piti mahdottomana taivaallisen Jerusalemin ilmestymistä turmeltuneen maan päälle. Myös Heprealaiskirjeen kirjoittaja uskoi taivaallisen Jerusalemin olleen taivaassa jo ennen häntä, patriarkkojen aikana. Hän ei kuitenkaan kiellä, etteikö tuo Jumalan uusi Jerusalem voisi jonain päivänä laskeutua maanpäälle ihmisten keskelle (Ilm. 21:10). Mutta tärkeintä on ymmärtää, ettei kirjoittajan mielestä nykyinen maa ole vanhurskaan kotimaa; taivas on.

Matkalla kotiin

Heprealaiskirjeen tekstin perusteella voidaan perustellusti sanoa, että uskovat ovat maanpäällä vain ohikulkumatkalla. Emme ole kotoisin tästä ajasta, emme ole tämä maailmanajan lapsia, emmekä koe tätä maailmaa omaksemme; kotimaaksemme. Odotamme sitä päivää, että pääsemme 'Isän maahan' - Jumalamme luo.

Ja koska meillä on tämä ylevä päämäärä palata näiltä vierailta mailta oikeaan kotiimme, "ei Jumalakaan häpeä meitä, vaan sallii itseään kutsuttavan meidän Jumalaksemme" (vrt. 2. Moos. 3:6). Tämä ei tarkoita sitä, että Jumala häpeäisi jotain mitä hän on tehnyt (ihmistä), vaan teksti viittaa pikemminkin todistukseen, jonka vaelluksellamme annamme hänestä, ketä kutsumme Jumalaksemme. Jos elämämme kelvottomasti ja kiinnitämme sydämemme vain tähän maailman aikaan kuitenkin kutsuen häntä Jumalaksemme, tällöin häpäisemme hänen nimensä. Jumala joutuu häpeään, jos kutsumme häntä Jumalaksemme emmekä kuitenkaan näe arvolliseksi elää saamamme taivaallisen kansalaisuuden arvon mukaisesti.

Jos siis sydämemme kiintyy tähän maailmanaikaan, emme kohta enää kaipaa lainkaan takaisin kotimaahamme, vaan elämämme mieluummin muukalaisina tässä maailmassa jopa niin, että alamme tuntea sen kotimaaksemme. Huomaamme kenties jopa pelkäävämme 'muuttoa' taivaalliseen isänmaahan, koska nykyisessä kodissamme meillä on niin paljon sellaista, josta emme ole valmiit luopumaan. Se on jotain vielä surkuteltavampaa kuin elää tämän maailman ajan 'kansalaisena'.

Mutta sen sijaan, jos sydän edelleen kaipaa hänen luokseen - taivaalliseen kaupunkiin Herran yhteyteen, "ei Jumalakaan häpeä meitä, vaan sallii itseään kutsuttavan meidän Jumalaksemme". Niin kauan, kun sydämesi sykkii taivaalliselle isänmaalle, sinulla on oikeus kutsua taivaan ja maan Luojaa Jumalaksesi ja Herraksesi. Hän on sinun Jumalasi; ei etäinen Jumala, vaan sinun Jumalasi.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja tahtoo tällä tavoin patriarkkojen elämästä kootulla esimerkillä vakuuttaa meille, ettei kenenkään tule rakentaa elämäänsä vain nykyisen näkyvän ja epävarman todellisuuden varaan, vaan Herran oman tulee muistaa olevansa täällä ajassa vieras ja muukalainen - vain ohikulkumatkalla. Tämä ei ole kotimaamme, vaan yksi maa muiden joukossa matkallamme kotiin.

Vielä hetki muukalaisena

Muukalaisuus ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vieraantua yhteiskunnasta tai vetäytyä pois ihmisten keskuudesta. - Ei, koska muukalaisinakin olemme edelleen osa asuttamaamme yhteiskuntaa ja elämme siinä parhaamme mukaan. Muukalaisuus tälle ajalle tulee esiin ensisijaisesti sydämen asenteessa; odotamme syvällä sisimmässämme saapumista taivaalliseen 'Isän maahan', joten pyrimme elämään tuon kansalaisuutemme mukaisesti kunniaksi Isälle. Meidän ei tule kiintyä tähän maailmanaikaan ja käyttää elämäämme tämän maailman aarteiden kokoamiseen. Olemme täällä vain ohikulkumatkalla, jonka aikana sydämemme kaipaa jatkuvasti sinne, missä taivaallinen isänmaamme odottaa meitä.

Se tosiasia, että taivaallinen isänmaa odottaa meitä palaavaksi sinne, minne oikeasti kuulumme, auttaa jaksamaan hetken tätä joskus raskastakin muukalaisuuden aikaa. Elämä täällä 'vieraassa maassa' on vain tilapäistä; emme asetu tänne pysyvästi, vaan koti odottaa meitä Isän tykönä. Ethän siis lannistu vaikeuksien tai menetysten tähden, vaan kilvoittele hyvä kilvoitus perille kotiin saakka. Parhainkin asia, mitä tämä aika sinulle tarjoaa, on tilapäistä ja katoavaa, joka joutuu väistymään, kun Herran oma palaa kotiin Isän luo.

Kehotankin sinua elämään sinulle suodun lyhyen ajan täällä diasporassa (=hajaannus) tunnustamasi Jumalan nimen kunniaksi. Pidetään yhdessä kiinni kansalaisuudestamme taivaan kansalaisina ja tehdään kuten patriarkat aikanaan tekivät: "He odottivat parempaa {pyrkivät parempaan, KR38}, taivaallista isänmaata.". He ovat jo perillä, on meidän vuoromme vielä matkata hetki.

Pohdittavaa

Missä on Herran omien isänmaa?
Mitä käytännössä tarkoittaa, että olen 'muukalainen' tässä ajassa?
Mihin sydämeni on kiintynyt?
 


© 2003 Jori Brander. Kaikki oikeudet pidätetään.
Teksti julkaistu: 03.11.2003
 
 ©DUMultiversum Oy